Dining in the dark

Tämänpäiväisestä päivityksestä ei valitettavasti voinut ottaa kuvia, mutta kokemus oli niin erilainen, että halusin jakaa sen teidän kanssa joka tapauksessa.

Pääosassa tänään oli hetkessä oleminen, sekä erityisen vahvasti makuaisti. Teimme päivällä pöytävarauksen ravintolaan. Hienoon ja vähän kalliimpaan ravintolaan. Ravintolaan, jossa syötäisiin täysin pimeässä. Kävimme siis syömässä Dining in the dark – ravintolassa.

Lähdimme matkaan hyvissä ajoin ennen seitsemää kohti lähellä hotelliamme sijaitsevaan ravintolaan. Periaatteessa tiesin, mitä tuleman pitää, mutta silti en osannut odottaa yhtään mitään! Ravintola sijaitsi vilkkaalla ravintola – ja baarikadulla, lasioven takana portaat johtivat yläkertaan. Portaat olivat pimeät, mutta jokaiselle askelmalle oli aseteltu kaunis kynttilä valaisemaan tietä.

Portaiden yläpäässä ystävällinen henkilökunta otti meidät vastaan tervetuliaisdrinkkien kera. Istahdimme mukaviin tuoleihin baaritiskin eteen siemailemaan juomiamme. Ensimmäinen tehtävämme oli arvata neljä ainesosaa, joista oranssinhohtoisessa juoma oli tehty. Tehtävä oli yllättävän vaikea, emmekä saaneet kuin yhden neljästä ensiarvauksella oikein.  

Ravintolassa ideana on se, että etukäteen ei saa tietää, mitä kaikkea tulee illan aikana syömään. Tiesimme, että saisimme alkupalat, pääruuat ja jälkiruuat, sekä ruuan kanssa kaksi kaatoa ylläriviiniä. Kun säännöt oli selitetty, oli aika astua tarjoilijan johdolla itse ravintolaan. Menimme jonossa sisään. Mikko piti kiinni tarjoilijan hartioista ja minä tulin pötkön viimeisenä. Ovi sulkeutui takana. Oli täysin pimeää. Hiljaista. Kävelimme hetken paksujen ja pitkien verhojen (arvaus) lomassa ja pian alkoi kuulua hiljaisella äänellä miellyttävää, instrumentaalista musiikkia. Tarjoilija avusti meidät istumaan pöytään. Tuntemus oli todella outo, oli aivan pimeää. Oli aivan sama, piditkö silmiä auki vai kiinni, lopputulos oli sama. Täydellinen pimeys. Silmissä alkoi hetken kuluttua säristä hassusti. En muista, milloin viimeksi olisin ollut noin pimeässä noin pitkään.

Tarjoilija lähestyi napsutellen sormiaan ja asetti alkupalat nenän eteen. Samalla hän kertoi, mistä löytyisi vesilasi, viinilasi, lusikka, haarukka ja servietti. Alkuruokia oli kaiken kaikkiaan neljä pientä annosta. Tarjoilija kertoi myös, missä järjestyksessä ruuat piti syödä. Syömistyyli oli kerrankin täysin vapaa! Kukaan ei näkisi, jos söisit sormilla tai sotkisit paitasi. Mikon tyyli oli nostaa ruokakippo lähelle suuta, minä puolestani vein suun lähelle ruokakippoa. Kumpi sotki enemmän? Luultavasti minä.

Kun näköaisti ei ole sotkemassa makuelämystä, tulee maisteltua sekä haisteltua ruokaa todella tarkasti. Oli hassua huomata, miten paljon tukeudun nimenomaan näköaistiin syödessäni, sillä tuttujakin makuja oli hankala tunnistaa syödessä. Maistelimme kaikessa rauhassa, otimme aina samaa ruokaa yhtä aikaa ja mietimme, mitä se voisi olla ja miltä se maistuu. Alkupalojen jälkeen seurasi vielä kaksi pientä keittoa ennen kolmea pääruoka-annosta. Odotin kuitenkin eniten (kuten aina) jälkiruokia ja niitä olikin maisteltavana huimat viisi.

Syötyämme rauhassa kaikki ruoka-annokset, oli aika poistua pimeästä ravintolasta mahat pullollaan. Tämän jälkeen seurasi se mielenkiintoinen osuus: pääsisi näkemään, mitä kaikkea on syönyt! En aio paljastaa teille ruokia, mikäli joku sattuisi joskus menemään samaiseen ravintolaan, mutta hämmästys oli suuri. Jotain ruokia olimme tienneet ja tunnistaneet, mutta suurinta osaa emme. Ruoka-annokset näyttivät kuvissa upeilta herkuilta, mutta pimeässä niitä ei tietenkään nähnyt. Ja niin, totuushan on se, että minä nirsona ruokailijana olisin jättänyt aika monen annoksen ulkonäön perusteella syömättä. Olinkin siis kokemuksen jälkeen ylpeä itsestäni. Siitä, että menin ennakkoluulottomasti kokeilemaan uusia ruokia, vaikka en näkisi yhtään, mitä söisin. Ja kaikkea maistoin ja suurimman osan söin loppuun asti (luulisin). Ja täytyy myöntää, että lähes kaikki ruuat olivat kerrassaan herkullisia ja veivät kielen mennessään.

Kokemuksena pimeässä syöminen oli silmiä avaava. Syödessä pitäisi enemmän maistella makuja, nauttia ruuasta, eikä vaan hotkia lautasta tyhjäksi. Ruuan ja annoksen ulkonäkö antaa ruualle paljon, mutta syömmekö liikaa silmillämme? Minusta tuntuu, että ainakin minä teen sitä. Tällä tarkoitan, että tiedän, miltä appelsiini näyttää ja kun olen nähnyt sen, osaan yhdistää maun kyseiseen hedelmään. Jos pelkästään maistan appelsiinin, tiedän maun olevan tuttu, mutten tiedä, mitä se on. Minun pitäisikin siis enemmän keskittyä maistelemaan ja nautiskelemaan ruuasta myös haju- ja makuaisteilla. Eli siis keskittymään enemmän muihin aisteihin kuin näköaistiin, joka tuntuu olevan usein eniten vallalla.

Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan Dining in the darkia. Googlasin mielenkiinnosta, löytyykö Suomesta samankaltaista ravintolaa ja ainakin Helsingisstä näyttäisi löytyvän ravintola, joka järjestää ruokailuja pimeässä. Joten jos sinulle tulee mahdollisuus kokeilla, tartu tilaisuuteesi!