Cameron Highlands

Matkustimme yhdeksän tuntia yöbussilla Singaporesta Cameron Highlandille maanantain ja tiistain välisenä yönä. Bussi oli varusteluiltaan mahtava lepäämiseen, sillä istuimet olivat leveämmät ja menivät alemmas kuin normaalissa bussissa. Vaikka olosuhteet olivatkin hyvät pitkän matkan matkustamiseen, yömme oli jäätävä! Jotain olosuhteista kertoo ehkä se, että bussikuski kiskaisi toppatakin naulakosta istahtaessaan rattiin. Toppataki!? Miksi ihmeessä ilmastointi pitää säätää niin kylmälle, että jokainen matkustaja tärisee ja kuljettajalla on paksu takki? Meillä oli päällämme lyhyet housut ja minulta sattui löytymään repusta ohut pitkähihainen lyhyen paidan päälle. Ei paljon auttanut! Siinä silmiä kiinni pitäessäni kävin kaiken mahdollisen repun sisällön läpi, mikä saattaisi sopia lämmikkeeksi. Muistin, että minulla on keskikokoinen muovipussi repussa. Kaivoin pussin esiin ja käärin sen jalkojeni ympäri. Se auttoi vähän, sillä jääkylmä viima ei päässyt pureutumaan suoraan paljaalle iholle.

Mukavan pehmeät penkit, mutta...

Suurin osa matkasta oli onneksi isoa moottoritietä, mutta aamun viimeinen parituntinen oli kapeaa ja kiemuraista vuoristotietä läpi pienien kylien. Punertava aurinko nousi vuorten takaa valaisten ympäröivät metsäiset maisemat. En ollut nukkunut koko yönä kylmyyden takia, mutta tässä vaiheessa torkahdin hetkeksi. Pian olimme perillä Cameron Highlandilla, tarkemmin sanoen kylässä nimeltä Tanah Ratah.

Kun on ollut lähes kaksi kuukautta trooppisessa ilmastossa, jossa lämpötila ei yölläkään laske alle 25 asteen, sateisen usvainen 18 astetta palelti aika tavalla meikäläisen varpaita. Ilmasto tuntui tutulta. Se oli kuin Suomen kesä. Välillä paistoi ja välillä satoi, mutta lämpötila ei noussut yli 20:n asteen. Taloista ei löytynyt lämmitystä, joten ne olivat vähän samankaltaisia kuin Englannissa. Sisäilma oli kalsean kylmää sekä kosteaa ja lattoista huokui läpitunkeva kylmyys varpaiden kautta koko kehoon. Onneksi teekulttuuri oli vahva, joten sisäistä lämmikettä oli saatavilla nopeasti.

Cameron Highlands on siis vuoristoista ylänkoaluetta lähes keskellä Malesiaa. Täällä lämpötila on viileämpi ja sateisempi kuin muualla Malesiassa ja ilmasto on ihanteellinen muun muassa tee- ja mansikkaviljelmille. Näistä viljelmistään Cameron Highlands on kuuluisa. Täältä löytyy myös eripituisia viidakkovaelluksia ja sumusademetsiä.

Majatalomme Tanah Ratassa oli ehkä parhaimmista tähän mennessä, Gerard´s place nimeltään. Meidät otti vastaan omistajien ystävällinen poika, joka puhui hyvää englantia ja oli valmis auttamaan asiassa kuin asiassa. Vastaanotto oli lämmin myös ulkona, sillä musta kulkukoira hyppi iloisena vasten jalkojamme ja haukahteli. Välillä se käpertyi kerälle rapsuttamaan itseään samalla vinkuen. Myös huoneemme oli supersiisti ja mukava. Huoneemme sijaitsi periaatteessa neliön kokoisessa huoneistossa, josta löytyi kolme makuuhuonetta ja kaikille yhteinen keittiö ja olohuone. Ja meillä sattui tuuri, sillä saimme todella mahtavat asuintoverit. Yhdessä huoneessa asuva pariskunta oli Sveitsistä ja toisessa huoneessa asuva Hollannista. Jutustelimme kaikki yhdessä ensimmäisen illan ja kävimme läheisessä ravintolassa syömässä.

Siisti ja mukava huoneemme.

Toisena päivänämme Cameronilla lähdimme sveitsiläisen pariskunnan kanssa majapaikkamme järjestämälle retkelle ympäröivälle seudulle. Aluksi vierailimme teeplantaasilla, jossa maistelimme erimakuisia teelajeja ja aloitin aamuni makeasti syömällä teen kanssa herkullisen palan mansikkajuustokakkua. Herkutteluhetken jälkeen kävimme myös itse teetehtaassa. Teetehtaassa tuoksui kotoisalta: tuoreelta koivuvastalta. Teetehtaan jälkeen jatkoimme matkaa kohti korkeaa vuorta, gunung Bringchangia. Matkalla pysähdyimme teeviljelmän viereen, jossa ammattitaitoinen oppaamme kertoi tarkemmin, mistä osasta ja miten erilaiset teelajit valmistetaan. Esimerkiksi valkoinen tee valmistetaan teepuskan kukinnosta, kun taas musta tee itse lehdestä, jolloin valkoinen tee vaatii paljon enemmän työtä kerääjiltä ja on näin ollen kalliimpaa. Opimme myös, että teetä on juotava nautinnollisesti ryystämällä niin, että häiritsee mahdollisimman paljon naapuria. Toisaalta näin juomalla saa parhaiten kaikki teen aromit esiin.

Aamupäiväteellä.

BOH- teeviljelmä.

Jatkoimme kipuamista kapeaa ja jyrkkää vuoristotietä ylöspäin. Kuskillamme oli koko ajan töötti pohjassa vastaantulijoiden varalta. Kaksi autoa ei mitenkään mahtunut menemään vierekkäin tiellä. Vähän ennen huippua sukelsimme sankkaan sumupilveen. Jylhä gunung Bringchang kohoaa 2000:n metriin ja huipulta on varmasti huikeat näkymät. Me emme sumun takia valitettavasti nähneet kovin pitkälle, mutta opas lohdutteli meitä tiedolla, että lähes kaikki päivät huipulla ovat yhtä sumuisia.

Kohti huippua!

Huipulla oli sumuista. 

Viimeinen ja ehkä hienoin paikka reissulla oli sumusademetsä. Oppaamme johdatteli meidät keskelle kosteaa ja viidakkoista metsää, jossa kasvoi mitä erikoisempia kasveja. Kävelimme noin tunnin mittaisen lenkin metsässä ja oppaamme kertoi matkan aikana niin kasveista, ötököistä kuin linnuistakin. Yksikin ötökkä elää 17 vuotta maan alla ja kun se vihdoin hyppää ylös puun oksalle, sillä on tasan kaksi viikkoa aikaa löytää sopiva puoliso ja lisääntyä. Kahden viikon jälkeen kuolema korjaa ötökän.

Sumusademetsä.

Reissumme oli kaiken kaikkiaan varsin onnistunut ja palasimme iltapäivällä takaisin kämppäämme. Iltaisin katsoimme sveitsiläisten kanssa leffaa tai pelasimme Scrabblea ja kävimme jossakin mukavassa ravintolassa syömässä. Hollantilaiset lähtivät jo alkuviikosta jatkamaan matkaa kohti Thaimaata ja kuulimme, että saisimme uudet, kiinalaiset naapurit. Vitsailimme, ettemme puhu heille ollenkaan ja soitamme musiikkia pitkälle yötä. No, kiinalaiset naapurimme osoittautuivat malesialaisiksi, jotka saapuivat pienen tyttönsä kanssa torstaina ja he olivat aivan todella mukavia. Joimme yhdessä valkoviiniä ja söimme tuoreita mansikoita pitkälle yöhön jutellen matkailusta sekä Malesian ja Suomen eroista. Matkailun yksi parhaista asioista on juurikin se, että tapaat uusia ja mielenkiintoisia ihmisiä ja jaat hetkiä heidän kanssaan.

Kumpi voitti?

Pari seuraavaa päivää teimme omatoimimatkailua. Kuten aiemmin mainitsin, ympäristössä oli monia eripituista viidakkopolkua, joihin käydä tutustumassa itsenäisesti. Aloitimme polusta numero kymmenen, joka nousi Jasar - nimiselle vuorelle (1600m). Lähdimme vähän ennen puoltapäivää liikkeelle pihastamme ja matkaamme saimme - sveitsiläisten lisäksi - mukaan opaskoiran. Majapaikkamme lähellä asusteleva musta kulkukoira halusi ehdoin tahdoin lähteä mukaamme. Se hyppelehti iloisena vieressämme pitäen välillä rapsuttelutaukoja. Eihän me voitu kieltää sitä tulemasta mukaan. Nimesimme koiran Scratchyksi rapsuttelun takia. Scratchylla näytti olevan todella hauskaa.

Oppaamme Scratchy.

Polku ylös oli helppokulkuista, mutta todella jyrkkää. Vieressä kasvoi mitä erilaisempia puita ja pensaita ja eksoottisen kuuloiset linnut visertelivät niiden latvoissa. Jostain syystä kiipeäminen otti todella koville. Johtui ehkä korkeudesta ja ilman ohuudesta (pientä selittelyä, oikea syy taitaa olla huono kunto). Opasteet eivät olleet kovin hyvässä kunnossa ja välillä jouduimme miettimään hetken, mihin suuntaan lähteä. Reilun tunnin kipuamisen jälkeen saavutimme huipun, mutta savusumun takia maisemat eivät olleet tänäänkään hehkeimmillään, vaikka ilma olikin täydellinen. Laskeuduimme alas vuorelta varovasti, sillä sokkeloiset puunjuurakot olivat liukkaita. Meidän oli tarkoitus jatkaa väylää numero 12 toiselle vuoren huipulle, mutta kesken matkan selvisi, että reitti on suljettu rakennustöiden vuoksi. Ei auttanut kuin ottaa sivupolku alas ja jatkaa matkaa takaisin Tanah Rataan. Vaikka suunnitelmat muuttuvatkin hieman, vaellus oli varsin mukava.

Huipulla!

Valitettavasti perjantaina uudet kaverimme Sveitsistä ottivat suunnakseen Kuala Lumpurin ja teimmekin päiväretken taas kahden. Suunnitelma oli mennä reitit kolme ja viisi ja onnistuimmekin siinä eksymättä. Tällä kertaa vaeltelimme vaan viidakkopolkuja pitkin, emmekä nousseet varsinaisesti millekään vuorelle. Tänään Scratchy ei jaksanut lähteä mukaamme, vaan jätti meidät jo kaupungin kohdalla jälkeensä. Saimme kuitenkin uuden kaverin mukaamme, vaalean version Scratchysta. Koska tavat olivat samankaltaiset Scratchyn kanssa, karvaturri sai nimekseen Rapsu. Se oli iloisen veikeä kaveri, joka juoksenteli innoissaan metsässä ja kävi välillä varmistamassa, että olimme vielä sen mukana. Se oli oikein loistava vahtikoira, sillä aina kohdatessamme muita ihmisiä se murisi ja haukkui uhkaavasti suojellen meitä. Valitettavasti säikäytimme myös kolme lasta pahanpäiväisesti, sillä Rapsu lähti muristen ja haukkuen heitä kohden. Kun lapset pelästyivät, he lähtivät juoksemaan, ja Rapsuhan oikein innostui siitä. Saimme onneksi rauhoitettua pojat, eikä mitään ikävää tapahtunut.

Suojelua emme tällä reitillä tarvinneet, mutta reitillä numero yhdeksän (jota suositellaan välttämään) vahtikoira ei varmasti olisi pahitteeksi. Siellä nimittäin paikallinen mies ryöstää turisteja pitkän puukon kanssa. Ryöstöjä on tapahtunut luultavasti kymmeniä viimeisten vuosien aikana ja vaikka turistit ovat raportoineet poliisille asiasta, ilmeisesti asialle ei ole tai ei ole voitu tehdä mitään. Me kuitenkin jätimme suosiolla reitin numero yhdeksän oman onnensa nojaan ja menimme turvallisia polkuja tallaten.

Rapsu.

Tämä viikko on muodostunut varmasti meidän molempien yhdeksi suosikiksi. Viihtyisä majatalo, kauniit maisemat, viidakkovaellukset, loistava ruoka ja ennen kaikkea tapaamamme ihmiset ovat tehneet viikosta unohtumattoman ja muistelen tätä viikkoa lämmöllä vielä moneen kertaan myöhemminkin. On haikeaa jättää huomenna tämä mukava paikka ja valmistautua jättämään koko Aasia tällä kertaa. Maanantaina on nimittäin aika siirtyä Uuden-Seelannin kamaralle ja Aasian trooppinen ilmasto ja upeat rannat jäävät taakse. En tiedä yhtään, miten tulen päivittämään blogiani Uuden-Seelannin aikana, sillä meidän campervanista tuskin löytyy langatonta verkkoa. Pyrin kuitenkin löytämään jonkun paikan jostakin, jotta pääsen jakamaan seikkailujamme teille tuolta hobittien maasta.

Veikeää ja aurinkoista viikonloppua toivotellen!