Tangkahanin norsut

Nyt on sanottava heti alkuun, että kyllä kannatti nähdä vaivaa lentojen ja majoituksen siirtämisen suhteen! Vietimme eilisen päivän leppoisissa merkeissä norsujen kanssa Tangkahanissa. Tangkahan on pieni kylä suhteellisen lähellä Bukit Lawangia, 45 kilometrin päässä, eli noin kahden tunnin automatkalla selvisi perille asti. Kun aloitimme aamulla automatkan, en ollut uskoa silmiäni, kun näin, millaista tietä tulisimme ajamaan Tangkahaniin. Se oli Suomeksi sanottuna vähän isompi kinttupolku, joka oli töyssyinen ja täynnä isoja ja pieniä kivenmurikoita. Matkanopeus oli keskimääräisesti noin 20 kilometriä tunnissa. Kapea ja kivinen tie vei läpi suurien ja tasaisesti istutettujen palmuöljyplantaasien. Myös muutama pienenpieni kylä sattui matkan varrelle ja siellä kanaset ja tipuset viilettivät tienpenkereillä, minkä jaloistaan pääsivät ja kylän lapsukaiset leikkivät hippaa koulurakennuksen pihalla samanlaisissa koulupuvuissaan.

Bukit Lawang - Tangkahan

Reilun kahden tunnin ajomatkan päästä saavuimme pieneen, bambumajakylään. Kuten Bukit Lawang, myös Tangkahan on aivan viidakon vieressä, joten sakeaa vihreää sademetsää kasvoi kylän läpi virtaavan Batang- joen molemmin puolin. Ylitimme joen pitkähköä, laudasta rakennettua riippusiltaa pitkin, eikä laudoissa onneksi ollut kuin muutama reikä. Kuusi ihmistä oli suurin sallittu määrä yhtäaikaa siltaa ylittäessä, pitipä turistien maksaa ylittämisestä paikallisille hienoinen maksukin.

Sekä Bukit Lawang että Tangkahan sijaitsevat Gunung Leuser - kansallispuiston läheisyydessä. Kansallispuiston alue on aivan valtava: 7927 neliökilometriä ja pitää sisällään rikkaan eläin- ja kasvilajiston. Mielestäni on hienoa, että paikalliset haluavat kehittää ja huolehtia kansallispuistosta. Alue pyörii ekoturismin hengessä, sillä turistien määrä halutaan pitää tiettyjen rajojen sisällä ja turisteille annetaan tietoa, miten sademetsässä tulee toimia niin, että luonto säilyy mahdollismman monimuotoisena, eikä sademetsän eläimet häiriinny. Ekoturismin ideana on tukea myös paikallisia asukkaita. Turismin myötä paikalliset ovat saaneet töitä niin oppaina, majoittajina jne, jolloin esimerkiksi salametsästystä on saatu vähennettyä. Lisää tietoa alueen matkailumahdollisuuksista löydät täältä: http://sumatra-ecotravel.com/

Tangkahanin kylässä asuu noin 7500 asukasta.

Sillan ylitettyämme kävelimme vielä hetken paahtavassa helteessä. Olo oli vieläkin vähän heikko sairastelun jäljiltä, enkä muistanut juoda tarpeeksi vettä. Näin ollen pysähtyessämme joelle ja kuumille lähteille uimaan, bikinien vaihtaminen olisi ollut minulle aivan liian suuri ponnistus, joten jäin istumaan rannalle. Mikko puolestaan kävi oppaamme kanssa pulahtamassa virtaavaan Batang-jokeen. Sillä aikaa paikallinen nuorisoryhmä uskalsi lähestyä minua ja kyseli, mistä tulen ja kuka olen. Sen jälkeen he halusivat ottaa minun kanssa kuvan, jokainen yksitellen. Minusta on mukava jutustella paikallisten kanssa, mutta tällainen kuvaaminen saa minut aina ihan hämilleen. Hauskaa kuitenkin oli!

Uinnin jälkeen meillä oli jännät paikat! Tunnin mittainen norsuratsastus alkaisi aivan hetkellä minä hyvänsä. Lähtöpaikka oli joen vieressä ja kohta jokea pitkin tallusteli yksi, kaksi, kolme, eikun neljä pientä .. tai no vähän isompaa elefanttia. Ennen kuin hyppäsimme selkään, tutustuimme ratsuumme, Sariin,  ja syötimme sille pari banaania, jotka se nappasi suuhinsa näppärästi kärsällään.

Niinpä hyppäsimme Sarin selkään ja aloitimme reissumme aluksi joessa talsien norsun astellessa hitaasti keinuen. Oppaamme istui edessä ja kertoi, kuinka elefanttia "ohjataan", oikealla jalalla painetaan, jos halutaan kääntyä vasemmalle ja vasemmalla jos halutaan kääntyä oikealle. Puristaessa molemmilla jaloilla norsu pysähtyy.

Joen varresta poikkesimme metsään. Kaikki neljä norsua tallusti jonossa ja askelsi hitaasti mäkeä ylös ja alas. Seuraavalla tasanteella opas hyppäsi alas edestämme ja minä pääsin puikkoihin! Istahdin eteen niskan päälle ja asetin kädet Sarin pään päälle. Sarin karva tuntui karhealta ja vähän piikikkäältä. Korvat läpsyttivät vasten jalkojani ja sitten mentiin! Yritin välillä vähän kääntyä ja pysäyttää. Fiilis oli aavistuksen verran sama kuin hevosella ratsastaessa, mutta kuitenkin niin erilaista. Loppujen lopuksi en ole varma, ohjasinko minä norsua, vai oppaamme maasta.

Aivan liian äkkiä tunti oli ohi ja oli aika hypätä pois uljaan ratsumme selästä. Vuorossa olisi norsujen pesu viileässä joessa. norsut menivät jokeen, kellahtivat kyljelleen, ummistivat silmänsä ja me harjasimme niitä oikein urakalla. Ne näyttivät nauttivan täysin siemauksin pesuhetkestä. Puolessa välissä piti toki kellahtaa toiselle kyljelle, jottei se jäisi pesemättä. Sen jälkeen me puolestamme saimme norsuilta suihkun. Ensin kärsä täyteen vettä ja kaarisuihku suoraan päälle. Voisin veikata, että elefanteista veden vetäminen nenään ei tunnu niin pahalta kuin meistä ihmisistä.
Sitten olikin norsusuukon aika (kärsällä) ja muutamien banaanien ja bambujen jälkeen isot otukset löntystelivät takaisin majapaikkaansa.

Kumman suu on enemmän auki?

Sen lisäksi, että oli mahtavaa päästä viettämään päivä näiden uljaiden nisäkkäiden kanssa, samalla tuli opittua uusia asioita norsuista (tai sitten en vain ole ollut kuulolla bilsan tunneilla...) Indonesiassa norsut ovat aasiannorsuja ja Afrikassa afrikannorsuja. Mitä eroa näillä lajeilla sitten on? Aasiannorsu on afrikannorsua pienempi ja sillä on myös pienemmät korvat. Aasiannorsuista vain uroksille kasvaa varsinaiset syöksyhampaat, kun taas afrikannorsuilla syöksyhampaat on kaikilla. Aasiannorsu painaa hurjat 2700-5000 kiloa. Näitä eläimiä kohtaan on siis säilytettävä tietty kunnioitus jo koonkin takia.



Parin tunnin ajo takaisin Bukit Lawangiin meni nopeasti illan hämärtyessä. Saavuimme auringonlaskun aikaan takaisin hotelliimme ja viimeinen yö viidakon kätköissä oli edessä. Viidakko kokemuksena on ollut erilainen, opettavainen ja eläinrikas! Voin suositella lämpimästi kaikille eläin- ja luontorakkaille ihmisille tätä paikkaa lomakohteeksi. Niin kuin jo aiemmin totesin, myös ihmiset täällä ovat todella mukavia ja avuliaita. Lähes täysi kympin paikka ja onnistunut viikko! Luulenpa, että mekin vielä jonain päivänä palaamme takaisin Sumatralle samoilemaan.

Kuullaan taas ensi viikolla!

Ainiin... ja tässä vielä kuva meidän Bukit Lawangin majastamme:

Mitä maha sanoo?

Bukit Lawangin viikko alkaa olla kohta pulkassa! Meidän majapaikassamme ei ole nettiä käytettävissä, joten siksi teen triplapäivityksen, kun netin äärelle pääsin. Viimeisissä postauksissa on tullut kuvien ja tekstien puolesta kerrottua, miten hienoissa ja erilaisissa paikoissa olemme päässeet käymään. No, aina se matkailukaan ei ole ruusuilla tanssimista ja saimme kokea sen mahan kautta viidakkoreissumme jälkeen. Jep, se perinteinen ja niin ihana turistiripuli. Enempää sitä ei taida tarvita kenellekään kuvata, ehkä oireita voisi rinnastaa tällä kertaa norovirukseen.

Tiistaina saavuttuamme viidakkoreissulta mahassa tuntui oudolta. Ei kipua tai murinoita, vaan sellainen outo tunne. Seuraavan yön Mikko vietti vessassa. Minä liityin seuraan seuraavana aamuna. Mikään ei pysynyt sisällä, otitpa ihan pikkutilkkasen vettä tai palan hedelmää. Kaikki tuli ulos. Oloa ei helpottanut se, että lämpötila huiteli yli 30 asteen ja mitään tuuletussysteemiä ei ollut. Ovet oli pidettävä kiinni apinoiden takia. Valitettavasti myöskään sairastuspaikka ei ollut kovinkaan miellyttävä. Huoneemme on tehty luonnonmateriaaleista ja kuten jo taisin aiemmin mainita, siellä elää jos jonkinlaista liskoa ja muuta kivaa ötökkää. Jos ruuan jätti hetkeksi pöydälle, siinä nakotti kohta torakka ja päiväunia ottaessani sisiliskon kokoinen otus kakkasi korvaani. Kyllä siinä taisi meikäläiseltä muutama kyynel tirahtaa: olisi ollut paljon mukavampi sairastaa siinä hienossa ja puhtaassa hotellihuoneessa, jossa Kuala Lumpurissa olimme.

Eniten harmitti kuitenkin se, että torstaiksi varattu elefanttitrekki jouduttiin perumaan. Ei ollut mitään mahdollisuuksia lähteä. Respan pojjaat sanoivat, että voimme siirtää sen perjantaille. Huh! Ehtisimme tehdä trekin, mikäli vain kunto sen seuraavana päivänä sallisi. Olo ei kohentunut torstai-iltanakaan, vaan oksentelu alkoi uudestaan. Päätimme aloittaa mukanamme olevan antibioottikuurin Suomen päässä olevan lääkärin suosituksesta. Olo koheni sen jälkeen hetkessä! Lääke tehosi nopeasti ja seuraavana yönä ei tarvinnut tehdä yhtään vessakeikkaa torakoiden keskelle. Seuraavana aamuna olo oli aika heikko, mutta ruoka ja juoma pysyi sisällä. Pystyisimme siis lähtemään elefantteja moikkaamaan!

Menimme aamupalalle hyvissä ajoin – just in case. Siinä mutustellessamme paahtoleipää meille tullaan kertomaan, ettei elefanttipaikka ole perjantaisin auki. Ei voi olla totta! Uskomaton tuuri meillä kerrassaan. Meiltä kysytään, haluaisimmeko tehdä trekin huomenna, eli lauantaina. Tämä vaihtoehto näytti aluksi todella mahdottomalta, sillä meillä oli lento Kuala Lumpuriin varattuna ja hotelli maksettuna. Molempia harmitti todella kovasti.

Voisikohan lennot buukata uudelleen ja hotellivarausta siirtää? Jos emme yrittäisi, saattaisi meitä jäädä harmittamaan, ettemme nähneet fantteja. Niinpä menimme viereiseen wifilliseen kahvilaan ja rupesimme järkkäämään asioita kuntoon. Rahaahan se tietysti kysyi lisää, sillä lentoja ei saanut vaihdettua, mutta kalliimmaksi se tulisi palata parin vuoden päästä takaisin. Niinpä nyt näyttäisi siltä, että huomenna pääsemme vielä elefanttitrekille ja vasta sunnuntaina lennämme takaisin Kuala Lumpuriin.

Loppuviikosta tiedossa (toivottavasti) siis norsumaisia kuulumisia!

Terveisiä orangeilta!

Viidakkoaamu alkoi virkistävällä appelsiini-ananasmehulla ja munakkaalla. Edessämme olisi kahden päivän vaellus Bukit Lawangin luonnonpuistossa viidakon armoilla tarkoituksena bongata mahdollisimman monta orankia. Oppaamme Arif saapui iloisena vihreä paita päällä ja varmisti, että meillä on kaikki tarvittavat varusteet mukana. Taskulamppu, makuupussi, vaihtovaatteet, kamera – check! Aika lähteä. Kävelimme läpi kylän, jonne aamuaurinko paistoi utuisesti. Ylitimme riippusiltaa pitkin allamme kuohuvan joen ja vihdoin portaat johdattelivat meidät metsän siimekseen. Arif oli oikea asiantuntija! Heti alkumatkasta pysähdyimme useaan otteeseen eri puiden luokse ja hän pyysi meitä joko haistamaan puunkuorta tai maistamaan puiden lehtiä. Ehdottomasti mieleenpainuvin oli nähdä kanelipuu. Sen kuori tuoksui aivan kanelilta, puun lehdet olivat monenkirjavaiset sisältäen niin vihreää kuin punaistakin. Eipä ole tullut koskaan ennen ajatelleeksi, että kaneli tehdään puusta! Vastaan tuli myös kaakaopuu ja kumipuu.

Kaakaopapu kasvamassa. 

Saavuimme luonnonpuiston portille. Ilma huokui lämmintä kosteutta. Kosteusprosentti sademetsässä nousee varmasti lähemmäs sataa, mikä tarkoittaa hikistä ja kosteaa oloa. Arif muistutti vielä säännöistä: eläimiä ei saa koskea eikä syöttää ja niihin on hyvä pitää tietty etäisyys. Minusta on hienoa, että täällä ajatellaan eläimien hyvinvointia ja parasta. Turvallisuus on aina tärkeää, mutta on hyvä pitää mielessä myös toinen näkökanta: apinat voivat sairastua meistä! Ihmisten antamat ruuat tai meidän jätöksemme saattavat tartuttaa heikomman immuniteetin omaavaan apinaan meidän tautimme: ripulin, yskän, flunssan tai vaikka polion. Kun mahdollisimman moni turisti muistaa nämä säännöt ja oppaat kertovat asiasta, näitä ihmeellisiä otuksia viidakossa voidaan katsella niin, ettei kumpikaan kärsi vierailusta.

Ei mennyt kauaakaan, kun yläpuolellamme olevat oksat alkoivat heilua ja lehdet kahista. Apinoita! Suuret silmät tuijottivat meitä oksalta ja häntä heilui puolelta toiselle. Kaksi apinaa rapsutti maassa kaverin jalkaa, liekö etsivät raukalta kirppuja takareidestä. Vilinä oli aikamoista ja oli parempi pitää repusta kiinni! Apinat nimittäin ovat veikeän vikkeliä otuksia ja nopeita nappaamaan mielenkiintoisia asioita itselleen.

Apinaperhe.

Vaelsimme entistä syvemmälle viidakkoon. Polku oli helppokulkuista, välillä liukkaita juuria ja kiviä oli varottava. Viidakossa kuuluu tasainen hurina ja sirkkojen surina. Siellä se sitten vilahti! Arif oli tarkkasilmäinen bongaamaan viidakon eläimiä ja johdatteli meidät oikeiden puiden väliin. Siellä kiikkui liaanissa orankimamma poikasensa kanssa. Oranssi turkki vilkkui vihreiden lehtien välistä. Katselimme hetken innokkaana orankien puuhastelua ja räpsimme yhden jos toisenkin kuvan.

Kuvaajan unelmapäivä.

Matka jatkui ja orankien etsiminen jatkui. Ympärillä olevissa puissa kuhina kävi edelleen, kun pikkuapinat hyppelivät latvalta toiselle. Sitten oikealla puolella, suhteellisen lähellä maata oli valtava oranki. Se istuskeli ja katseli rauhaisana meitä. Se oli miespuolinen ja oppaamme mukaan melkein satakiloinen. Kunnioitusta herättävä ilmestys! Parempi pysytellä tarpeeksi kaukana varmuuden vuoksi!

Välillä teimme matkaa jonossa muiden turistien kanssa, mutta välillä saimme kävellä aivan kaksistaan. Olimme muutenkin onnekkaita, sillä retkiryhmässämme ei ollut muita jäseniä kuin me. Kahdeksan on ryhmään maksimi, mutta tälle päivälle ei muita lähtijöitä hotellissamme onneksi ollut. Palataanpa sivupoluilta takaisin viidakon polulle! Vastaamme tuli taas äitioranki poikansa kanssa. Orangit venyttelivät oksalta toiselle yläpuolellamme ja taas oli kuvatuokion aika. Pikku hiljaa kaksikko laskeutui alas, aivan maahan asti. Ja katseli meitä. Sen jälkeen äitioranki tuli istumaan polulle niin, ettemme päässeet jatkamaan. Hiljalleen se hivuttautui kauemmas. Ja me seurasimme. Taas pari askelta kauemmas ja me menimme perässä. Vitsailimme, että saimme uuden oppaan retkellemme. Muutaman minuutin ajan saimme kunnian seurata orankia ja sainpa kuvattua siitä loistavan videonpätkänkin. Sen jälkeen jatkoimme matkaa taas oikean oppaan perässä orangin hypätessä takaisin puun oksalle.

Matka ei koko ajan ollut helppokulkuista ja tasaista. Välillä nousimme jyrkähköjäkin pätkiä ylöspäin ja välillä laskeuduimme todella liukasta ja savista polkua takaisin alas. Puolen päivän tienoilla koitti lounastauko. Arif loihti reppunsa kätköstä maittavan lounaan nasi gorengia ja tuoreita hedelmiä. Puolessa välissä lounasta meille tuli kiire siirtää lounaspaikkaa, sillä orangit olivat hiljaa hiipineet puita pitkin taaksemme ja laskeutuivat alas varastaakseen eväämme. Saimme kuitenkin pidettyä omistamme kiinni ja jatkoimme sivummalla lounaan loppuun. Jännittävää tämä elämä viidakossa!

Hetken aikaa kuljimme puiden lomissa niin, ettei näkynyt mitään elämää. Viimeinen tunti vaellusta kohti leiripaikkaa oli hiljalleen käsillä ja olimme keränneet jo aika kasan havaintoja orangeista ja apinoista. Näimme matkalla myös varaaneja sekä yhden riikinkukon. Viimeinen lasku leiripaikalle joenvarteen oli haastava. Rinne oli todella jyrkkä: yksikin harha-askel ja tippuisit useita kymmeniä metrejä alaspäin. Polulla oli myös teräviä kiviä ja se oli muodostunut liukkaasta savesta. Hikikarpalot otsalla ja kieli keskellä suuta! Ei saanut ote herpaantua yhtään. Mutta niin vain kävi, että Mikko liukastui kivellä ja repäisi kyynärpään auki. Verta tuli haavasta aika tavalla ja aluksi se näytti syvältä. Arif hoiti homman kotiin ja puhdisti ja sitoi haavan. Onneksi selvisimme loppumatkan haavereitta ja turvallisesti alas joen mutkaan.

Viimeinen nousu edessä, voimat aika lopussa.

Tuttu kohina kävi leiripaikalla, kun joki virtasi huimaa vauhtia kohti alempana olevaa kylää. Leiripaikka oli metsän siimeksessä ja joen uoma oli kivinen. ”keittiö” ja ”laavut” oli kyhätty pressuja, jotka oli kyhätty bambujen varaan. Meidän ”laavussamme” lattiana oleva muovi oli kuraisen likainen ja siellä haisi vienosti pissi. Luksusta en tietenkään odottanut, mutta tiesin jo tässä vaiheessa, että yöstä olisi tulossa minulle haasteellinen.

Orangit toivottivat meidät tervetulleeksi leiripaikalle.

Nukkumapaikkamme viidakossa.

Keittiö edessä vasemmalla ja nukkumapaikka sen takana.

Ilta leirillä meni leppoisissa merkeissä. Päivän hiet ja väsymys huuhdottiin joen raikkaassa virtauksessa ja olo oli kylvyn jälkeen puhdas ja virkeä. Kokkimme Masa oli sillä aikaa keitellyt meille sen seitsemän sortin illallisen: oli kanaa ja tofua ja perunakakkuja ja ties mitä. Kaikki vielä maistui herkulliselta. Jälkiruuaksi saimme taas makeaakin makeampaa ananasta ja vatsat pullollaan oli mukava jatkaa illanviettoa.

Hiljaa hiipien saapuivat ukkospilvet leiripaikkamme ylle ja illan pimennyttyä lukuisat salamanvälähdykset valaisivat ympäristöä. Sade rummutti armottomasti muovikattoon, eikä näyttänyt laantumisen merkkejä. Masa teki meille erilaisia arvoituksia tikuilla, joita me sitten ratkaisimme. Välillä nauroimme kaikki kippurassa, kun yritimme ratkaista ongelmia ja välillä oli aivan hiljaista, kun aivot raksuttivat pähkinän parissa. Tunnelma oli leppoisa ja iloinen. Myöhään illalla pelailimme vielä korttia ja paskahousu oli peli, jonka kaikki osasi. Vähän ennen puolta yötä juoksimme kaatosateen läpi ”laavuumme” ja kömmimme silkkimakuupusseihimme. Ekstravaatteista teimme pään alle tyynyt. Uni tuli yllättävän hyvin sateen ropistessa kattoon.

Aamulla nouseva aurinko herätti uniset viidakkointoilijat valollaan. Silmiä hieroen nousimme ylös sängyistämme ja katselimme ympärillemme. Auringonvalo siivilöityi kauniisti puiden lomitse luoden hienon valon virtaavaan veteen. Istuimme sileän kallion päällä katsellen luonnon heräämistä ja orangin touhuja puussa, kun Masa jo kanteli aamuteetä ja suklaakeksiä meille. Kyllä palvelu tällä retkellä pelasi hyvin!

Ensimmäiset aamuauringon säteet leirissämme.

Tälle päivälle oli ohjelmana vierailu läheisellä vesiputouksella. Kävelimme liukkaita kiviä pitkin ja välillä kalliota pitkin kiipeillen kohti määränpäätämme ja hetken kuluttua saimme pulahtaa raikkaan viileään veteen. Vesiputous oli sen verran pieni, että sen alle mennessä sai mukavan hieronnan selälle ja hartioille. Vietimme aamupäivää kiireettömästi uiden sekä jutustellen oppaamme kanssa kalliolla. Pian oli kuitenkin lounaan aika ja lounaan jälkeen paluu majapaikkaan. 

Lähtö takaisin Bukit Lawangiin alkoi olla käsillä ja viidakkoseikkailu sitä myöten tehty. Meidän ei kuitenkaan tarvitsisi kävellä takaisin, vaan leirin vieressä virtaava joki laskisi suoraan takaisin kylään. Näinpä traktorinrenkaan kokoisilla kumirenkailla pääsisi helposti ja hauskasti takaisin hotelliimme. Pakkasimme kaikki tavarat tiiviisti muovipusseihin ja sen jälkeen kiipesimme renkaiden kyytiin. Meinasin hukkua pelastusliiveihini! Ne oli pakolliset, mutta varmaan XXL-kokoiset! Renkaita oli kaikenkaikkiaan kolme: me olimme keskellä, Arif piti perää pitkän bambukepin kanssa ja Masa ohjasi. Lähdimme liikkeelle hitaasti ja rauhallisesti ja annoimme kosken viedä, mutta välillä menimme taas hurjaa kyytiä alaspäin kosken tyrskyessä ja pärskyessä. Kuivana tästä matkasta ei selvitty, mutta hauskaa oli!

Reilun puolen tunnin koskilaskun jälkeen oli aika sanoa heipparallat niin oppaallemme kuin kokillemmekin. Matka oli ikimuistoinen niin eläinten, ihmisten kuin koskenlaskunkin puolesta! Oli hienoa päästä näkemään orangit aidossa ja luonnollisessa ympäristössä ja nähdä, että niiden populaation kasvattamisen ja hyvinvoinnin eteen tehdään täällä töitä. Olisi sääli, jos noin upea eläin katoaisi Sumatran metsistä lopullisesti. Retki päättyi hyvin ja onnellisesti ja lopputuloksena on kasapäin hienoja muistoja sekä ilmeikkäitä kuvia!

Welcome to the jungle!

Bukit Lawang, Sumatra, Indonesia. Kuala Lumpurista lento Medanin Kualanamun lentokentälle kesti vain vajaan tunnin. Medanin lentokentältä varsinaiseen määränpäähämme Bukit Lawangiin kilometrejä olisi jäljellä 80. Kuulostaa toiselta tunnin matkalta autolla. Niinpä niin, tunnin matka jäi haaveeksi. Ruuhkasta johtuen matka kesti melkein neljä tuntia. Automatkan maisemat eivät olleet mitenkään järisyttävän kauniita. Vieri vieressä olevia keskeneräisiä betonirakennuksia ja joidenkin välissä pieni bambusta kyhätty hökkeli, jossa myytiin erilaisia juomia. Molemmin puolin ihmisiä käveli ruuhkaksi asti tienpenkoilla. Tiellä oli aasialaiseen tyyliin monenlaista matkantekijää moposta autoon. Välillä ruuhkan keskelle hyppäsi mainosmiehet ison muovisen lakanan kanssa mainostaen skoottereita. Heitin vitsillä, että pitäisiköhän harkita mopon ostamista meillekin, varmaan olisi lähtenyt suht halvalla.

Vaikka matka oli pitkä, se taittui hyvinkin nopeasti, sillä meillä oli automatkalla seuraa. Tapasimme lentokentällä saksalaisen pariskunnan, joilla oli sama määränpää. Saimme siis jaettua kuljetuskustannukset ja heidän kanssaan oli mukava jutustella. Myöhemmin matkan aikana kävi ilmi, että olimme aamuvarhaisella lähteneet Kuala Lumpurista ihan tismalleen samasta hotellista lentokenttää kohti. Hauska yhteensattuma!

Pikkuhiljaa ruuhka alkoi hälvetä, tie muuttui mutkaiseksi ja töyssyiseksi ja tietä alkoi reunustaa palmumetsä. Päätin ottaa nokoset. Ei ollut kovin hyvä ratkaisu noin pomppuisella tiellä, mutta herätessäni olimme perillä. Olimme syöneet viimeksi kuudelta aamupalan ja kello hipui kohti kolmea. Vähän pitäisi vielä jatkaa apostolinkyydillä, sillä autotie ei vienyt hotellille asti. Kaivoin hätäpäissäni Oreo-keksit repusta esille ja ahmin niitä kävellessämme hotellille, mutta onneksi matka ei ollut pitkä.

Bukit Lawangin pääkatu.

Kaikki paikalliset vastaantulijat hymyilivät ja toivottelivat  joko tervetulleeksi Bukit Lawangiin tai viidakkoon. Tunsimme olomme hyvin tervetulleeksi. Samoin tunsimme Balilla kolme vuotta takaperin. Indonesiasta on kehkeytymässä hyvää vauhtia meidän lempparimatkailumaa!

Vasemmalla puolella kinttupolkua kuohui kirkasvetinen joki. Oikealla puolella nousi vehreä viidakko korkeuksiin. Molemmin puolin tietä oli erinäköisiä majatalojen bambumajoja, joista yksi, Green Hill Inn, oli meidän majatalomme nimi. Työntekijäporukka istui pyöreän pöydän ääressä paikan ravintolassa soitellen rennosti kitaraa. Meidän saapuessa he toivottivat meidät tervetulleeksi drinkkeineen päivineen. Paikalliset mehut! Ne ovat taivaallisen hyviä, sanoinkuvaamattomia! Tuoreita muikean makeita hedelmiä sekoitettuna jäähän. Aion juoda joka päivä niin monta mehua kuin mahdollista! Hymy nousi huulille ja tuntui mukavalta olla juuri täällä. Tunnelma oli mahtava ja maisemat vihreine liaaneineen ja virtaavine koskineen olivat rentouttavat.

Bukit Lawangin läpi menevä joki: Bohorok.

Majoituksemme ei poreammeen ja pyöreän sekä muhkean sängyn jälkeen miellyttänyt meikäläisen silmää. Oli jotenkin vaikea tottua ahtaaseen ja pimeään bambumajaan, jossa vilisti ties minkälaista mönkijää katossa ja sängyn ympärille levittäytyvää hyttysverkkoa oli korjattu laastarilla. Patja sängyssä oli muhkurainen ja lakanat näyttivät tuhnuisilta. Vilahtipa hyllyssä myös vilkasliikkeinen torakka. Noh, onneksi terassi oli varsin miellyttävä riippumattoineen ja viidakkomaisemineen. Terassilla piti vain olla varovainen tavaroiden kanssa: majatalon työntekijät varoittelivat varastelevista apinoista ja mitään ei saisi jättää näkyville ja ikkunat olisi mieluusti pidettävä kiinni. Eipä näkynyt apinoita illalla.

Seuraavana aamuna heräsin hirvittävään jysähdykseen katolla. Sitä seurasi ääni, joka kuulosti vierivältä kiveltä. Ääni valui katolta meidän terassille. Kello oli vasta seitsemän, enkä olisi millään viitsinyt avata silmiäni. Avasin kuitenkin. Ikkunasta näkyi, kuinka eräs pitkähäntäinen ystävämme availi eilisen suklaapatukan kääreitä käsissään ja etsi syötävää. Taisi jotain löytääkin, sillä tyytyväisenä se nuoli paperia ja istuskeli kaiteella. Apinaystävämme olivat saapuneet. Ummistin silmäni vielä hetkeksi muhkuraiselle patjalle.

Nopeat napparit terassillamme.

Matkalla Bat cavesille

Ensimmäisenä viidakkopäivänä seikkailimme lepakkoluolalle. Kylmät vesipullot kantoon ja menoksi! Matkalta saimme myös paikallisen, ihan hyvin englantia puhuvan oppaan esittelemään luolaa. Hän kertoi leikkineensä koko lapsuutensa luolissa ja tunsi ne kuin omat taskunsa. Matkalla luolalle näimme jotain sellaista, mitä olen monta vuotta haaveillut näkeväni. Hedelmätarhan! Hedelmätarhassa kasvoi muun muassa  ananaksia, banaaneja ja passion- hedelmiä. Kävelimme läpi hedelmätarhan kohti tiheämpää palmukasvustoa ja saavuimme vihdoin luolan portille. Vähän matkaa piti kavuta alaspäin vaikeakulkuista polkua pitkin, mennä varovasti liukkaista kalliokohdista ja ylittää kapea puusilta. Sitten olimme perillä luolan suulla. Ensimmäinen aukko oli iso ja korkea. Sisältä työntyi kasvoihin kylmä ja kostea henkäys. Se haisi aavistuksen ummehtuneelta. Sytytimme taskulamput ja siirryimme lepakoiden valtakuntaan.

Siinä se ananas kasvaa!

Siitä kolosta sitten vaan sisälle.

Pimeää, mutta hienoa!

Luolan seinät olivat nihkeät ja viileät kädellä. Joka paikkaan kättä ei viitsinyt laskea, koska siellä vilisi erilaisia pieniä ja vähän isompiakin monijalkaisia otuksia. Ylhäältä katosta kuului naksuttavaa ääntä. Oppaamme kehotti tähtäämään lampun valoa kattoa kohti. Siellä ne riippui. Mustat mötikät, joiden kiiluvat silmät killlittivät kohti meitä. Onneksi ne pysyivät katossa, vaikka me lamppuinemme häiritsimmekin niiden unia. Jotain märkää tippui olkapäälleni. Uskon sen olevan lepakonkakkaa, mutten paniikissani ehtinyt sitä sen enempää tutkia, ennen kuin pyyhin sen Mikon paidanhelmaan. Yäk!

Oli helpottavaa päästä pois ahtaista ja kapeista luolan käytävistä takaisin kirkkaaseen ja lämpimään ilmaan. Luola ehdottomasti oli kuitenkin vierailemisen arvoinen paikka, mitään tuollaista en ole ennen nähnyt. Loppuilta sujuikin pakatessa huomista oikeaa viidakkoreissua varten. Kahden päivän vaellus viidakossa orankeja bongailemaan. Ei meinannut uni tulla yöllä silmään, kun tuleva reissu vähän jännitti.