Costa Rica: Londres & Maunel Antonio

Monteverden pilvisyys ja sumuisuus jäivät taaksemme sunnuntaiaamuna hyvin varhain. Edessä odotti seuraava kohteemme, Manuel Antonion kansallispuiston maisemat. Matka alas kohti rannikkoa oli yksi kauneimmista. Tyyni valtameri siinsi kaukana horisontissa ja ajoimme pitkin harjua, jonka molemmat kukoistavan vehreät reunat tippuivat jyrkästi alas laaksoon. Mikko joutui valitettavasti keskittymään ajamiseen mutkaisella ja hiekkaisella tiellä, mutta minulla jäi enemmän aikaa maisemien ihailuun. Tokihan pelkääjän paikalla istuvalla on aina vastuullinen kartturin tehtävä: oikealle vai vasemmalle? Taas mentiin kahden puhelimen karttaohjelmien voimin ja välillä joutui risteyksessä arpomaan suuntaa. Palautettakin kartturille tuli: pitäisi kuulemma oppia erottamaan vasen oikeasta.

Manuel Antonion kansallispuiston välittömässä läheisyydessä sijaitseva kaupunki on nimeltään Quepos. Emme kuitenkaan majoittuneet siellä, vaan vähän syrjäisemmässä kylässä nimeltä Londres. Majapaikkamme oli todellakin keskellä tiheintä viidakkoa, eikä mitään ollut lähimainkaan. Paikka oli kuitenkin aivan ihana. Vähän niin kuin olisi tullut toiseen kotiin. Ja koti se olikin, sveitsiläis-costaricalaisen pariskunnan asunto, jonka he ovat rakentaneet majataloksi. Meidät toivotti lämpimästi tervetulleeksi niin omistajapariskunta kuin heidän kaksi valloittavaa koiraansakin. Asunto oli ilmava ja avara ja sisustettu todella viihtyisästi. Ilmava olikin ainut miinuspuoli asunnossa, sillä ikkunoita ei ollut, vaan ikkunoina toimi verkot. Toinen kerros oli kokonaan avoin tila, ei edes verkkoja, vaan tarvittaessa eteen vedettävät valkoiset verhot. Tällaisessa helteisessä ilmastossa kyseinen ratkaisu on varmasti toimiva, mutta minun oli hankala sopeutua nukkumaan avoimessa huoneessa ilman ikkunoita. Ja ne kaikki sisältä löytyvät ötökät. Huh ja yök! Oli torakkaa, perhosta, koppakuoriaista, liskoa ja ties mitä. Meidän ikkunan edessä nukkui myös vahtikoira, joten jos joku isompi olio olisi tullut, se olisi varoittanut meitä etukäteen.

Majatalo "A little paradise."

Alakerta. 

Perheen toinen koira. Ei vahtikoira.

14-vuotias vahtikoira. Pelottava, vai mitä?          

Huoneemme.

Ensimmäisenä päivänä vierailimme Londresissa sijaitsevalla vesiputouksella. Keikuimme aluksi pitkän riippusillan yli ja katselimme kuohuvaa vesiputousta allamme. Sitten seurailimme polkua alas vesiputoukselle ja pulahdimme kylmään, mutta virkistävään veteen uimaan. Iltapäivällä kävimme kävelyllä tunnin ajomatkan päässä sijaitsevalla Uvitan rannalla.

Tie vesiputoukselle.

Vesiputoukselle menossa.

Riippusilta. Ei korkeanpaikankammoisille.

Näkymät sillalta. 

Ja eikun uimaan!

Kaveri pusikossa.

Playa Uvita.

Seuraavana päivänä oli vuoro tutustua Manuel Antonion kansallispuistoon. Koska halusimme saada mahdollisimman paljon irti retkestämme, osallistuimme opastetulle kierrokselle. Taas kerran asiantunteva opas johdatti meidät mielenkiintoiseen luonnon maailmaan näyttäen meille pienen pienet ötökät, hämähäkit, linnut, pesukarhut ja laiskiaiset. Oppaalla oli mukana kaukoputki, joten pääsimme ihailemaan otuksia lähietäisyydeltä. Saimme myös maistaa erittäin kitkerää lehteä, josta valmistettu juoma poistaa madot suolistosta. Opas on kuulemma joutunut juomaan tämän pahanmakuisen lääkekuurin kerran vuoteen lapsuudessaan. Niinhän se Muumimammakin on todennut, että hyvänmakuiset lääkkeet eivät tehoa.

Sen lisäksi, että näimme paljon luonnon eläimiä, oppaallamme oli valtava tieto ympäröivästä eläimistöstä. Näimme mm. tuhatjalkaisen, joka ei kosketettaessa ole myrkyllinen, mutta eläin itsessään sisältää syanidia. Ei siis kannata maistella kaikkia matoja, joita luonnosta löytää.  Sen lisäksi oppaamme kertoi mielenkiintoisen faktan eräästä hämähäkkilajista: poikasen syntyessä ensimmäinen asia, minkä tämä syö, on oma äiti. Koska äitihämähäkki kuolisi kuitenkin, ei kannata tuhlata hyviä ravintoaineita, opas selitti.

Eläinten ihastelu päättyi upealle Manuel Antonion rannalle, jossa saimme hengähtää tunnin verran. Tavaroista oli pidettävä kuitenkin superhyvää huolta, sillä rannan metsiköissä asusteli viekkaita varkaita. Jos herkut tai reppu jäi vartioimatta, se saattoi lähteä joko apinan tai pesukarhun matkaan. Eläimet olivat nopeita ja lähestyivät äänettömästi ja pelkäämättä. Paras tapa suojautua oli heittää hiekkaa tai vettä pikkuvarkaiden päälle, sillä siitä ne eivät tykänneet. Valitettavasti rantakokemus jäi hieman laimeaksi, sillä siellä oli hirvittävä tungos. Aivan järkyttävä määrä turisteja tungeksi rantahietikolla ja poluilla. Ranta on varmasti ollut kymmeniä vuosia taaksepäin mahtavan kaunis piilopaikka, mutta tänä päivänä se on vain turisteilla kansoitettu paikka.

Manuel Antonion rantahietikoita. 

Pesukarhu.

Pesukarhunpoikaset puussa.

Aamupäivät täällä ovat olleet aurinkoisia ja kauniita, mutta iltapäivällä pilvet ovat nousseet taivaalle ja vettä on tullut kuin saavista kaataen. Se on kuulemma epätavallista ja tällä hetkellä El Nino jyllää ja vaikuttaa ilmastoon lisäten sademääriä. Vesisateita on odotettavissa enemmän kuulemma seuraavat kuusi kuukautta eteenpäin. Vesisade ei kuitenkaan iltapäivisin haittaa, ja tärkeintähän on, että lämpöä riittää. Voin sanoa, että täällä ei ole minuakaan paleltanut.

 Laiskiainen! Tämän kaverin halusin ehdottomasti nähdä Costa Ricassa.

Mukavaa loppuviikkoa!