Terveisiä orangeilta!

Viidakkoaamu alkoi virkistävällä appelsiini-ananasmehulla ja munakkaalla. Edessämme olisi kahden päivän vaellus Bukit Lawangin luonnonpuistossa viidakon armoilla tarkoituksena bongata mahdollisimman monta orankia. Oppaamme Arif saapui iloisena vihreä paita päällä ja varmisti, että meillä on kaikki tarvittavat varusteet mukana. Taskulamppu, makuupussi, vaihtovaatteet, kamera – check! Aika lähteä. Kävelimme läpi kylän, jonne aamuaurinko paistoi utuisesti. Ylitimme riippusiltaa pitkin allamme kuohuvan joen ja vihdoin portaat johdattelivat meidät metsän siimekseen. Arif oli oikea asiantuntija! Heti alkumatkasta pysähdyimme useaan otteeseen eri puiden luokse ja hän pyysi meitä joko haistamaan puunkuorta tai maistamaan puiden lehtiä. Ehdottomasti mieleenpainuvin oli nähdä kanelipuu. Sen kuori tuoksui aivan kanelilta, puun lehdet olivat monenkirjavaiset sisältäen niin vihreää kuin punaistakin. Eipä ole tullut koskaan ennen ajatelleeksi, että kaneli tehdään puusta! Vastaan tuli myös kaakaopuu ja kumipuu.

Kaakaopapu kasvamassa. 

Saavuimme luonnonpuiston portille. Ilma huokui lämmintä kosteutta. Kosteusprosentti sademetsässä nousee varmasti lähemmäs sataa, mikä tarkoittaa hikistä ja kosteaa oloa. Arif muistutti vielä säännöistä: eläimiä ei saa koskea eikä syöttää ja niihin on hyvä pitää tietty etäisyys. Minusta on hienoa, että täällä ajatellaan eläimien hyvinvointia ja parasta. Turvallisuus on aina tärkeää, mutta on hyvä pitää mielessä myös toinen näkökanta: apinat voivat sairastua meistä! Ihmisten antamat ruuat tai meidän jätöksemme saattavat tartuttaa heikomman immuniteetin omaavaan apinaan meidän tautimme: ripulin, yskän, flunssan tai vaikka polion. Kun mahdollisimman moni turisti muistaa nämä säännöt ja oppaat kertovat asiasta, näitä ihmeellisiä otuksia viidakossa voidaan katsella niin, ettei kumpikaan kärsi vierailusta.

Ei mennyt kauaakaan, kun yläpuolellamme olevat oksat alkoivat heilua ja lehdet kahista. Apinoita! Suuret silmät tuijottivat meitä oksalta ja häntä heilui puolelta toiselle. Kaksi apinaa rapsutti maassa kaverin jalkaa, liekö etsivät raukalta kirppuja takareidestä. Vilinä oli aikamoista ja oli parempi pitää repusta kiinni! Apinat nimittäin ovat veikeän vikkeliä otuksia ja nopeita nappaamaan mielenkiintoisia asioita itselleen.

Apinaperhe.

Vaelsimme entistä syvemmälle viidakkoon. Polku oli helppokulkuista, välillä liukkaita juuria ja kiviä oli varottava. Viidakossa kuuluu tasainen hurina ja sirkkojen surina. Siellä se sitten vilahti! Arif oli tarkkasilmäinen bongaamaan viidakon eläimiä ja johdatteli meidät oikeiden puiden väliin. Siellä kiikkui liaanissa orankimamma poikasensa kanssa. Oranssi turkki vilkkui vihreiden lehtien välistä. Katselimme hetken innokkaana orankien puuhastelua ja räpsimme yhden jos toisenkin kuvan.

Kuvaajan unelmapäivä.

Matka jatkui ja orankien etsiminen jatkui. Ympärillä olevissa puissa kuhina kävi edelleen, kun pikkuapinat hyppelivät latvalta toiselle. Sitten oikealla puolella, suhteellisen lähellä maata oli valtava oranki. Se istuskeli ja katseli rauhaisana meitä. Se oli miespuolinen ja oppaamme mukaan melkein satakiloinen. Kunnioitusta herättävä ilmestys! Parempi pysytellä tarpeeksi kaukana varmuuden vuoksi!

Välillä teimme matkaa jonossa muiden turistien kanssa, mutta välillä saimme kävellä aivan kaksistaan. Olimme muutenkin onnekkaita, sillä retkiryhmässämme ei ollut muita jäseniä kuin me. Kahdeksan on ryhmään maksimi, mutta tälle päivälle ei muita lähtijöitä hotellissamme onneksi ollut. Palataanpa sivupoluilta takaisin viidakon polulle! Vastaamme tuli taas äitioranki poikansa kanssa. Orangit venyttelivät oksalta toiselle yläpuolellamme ja taas oli kuvatuokion aika. Pikku hiljaa kaksikko laskeutui alas, aivan maahan asti. Ja katseli meitä. Sen jälkeen äitioranki tuli istumaan polulle niin, ettemme päässeet jatkamaan. Hiljalleen se hivuttautui kauemmas. Ja me seurasimme. Taas pari askelta kauemmas ja me menimme perässä. Vitsailimme, että saimme uuden oppaan retkellemme. Muutaman minuutin ajan saimme kunnian seurata orankia ja sainpa kuvattua siitä loistavan videonpätkänkin. Sen jälkeen jatkoimme matkaa taas oikean oppaan perässä orangin hypätessä takaisin puun oksalle.

Matka ei koko ajan ollut helppokulkuista ja tasaista. Välillä nousimme jyrkähköjäkin pätkiä ylöspäin ja välillä laskeuduimme todella liukasta ja savista polkua takaisin alas. Puolen päivän tienoilla koitti lounastauko. Arif loihti reppunsa kätköstä maittavan lounaan nasi gorengia ja tuoreita hedelmiä. Puolessa välissä lounasta meille tuli kiire siirtää lounaspaikkaa, sillä orangit olivat hiljaa hiipineet puita pitkin taaksemme ja laskeutuivat alas varastaakseen eväämme. Saimme kuitenkin pidettyä omistamme kiinni ja jatkoimme sivummalla lounaan loppuun. Jännittävää tämä elämä viidakossa!

Hetken aikaa kuljimme puiden lomissa niin, ettei näkynyt mitään elämää. Viimeinen tunti vaellusta kohti leiripaikkaa oli hiljalleen käsillä ja olimme keränneet jo aika kasan havaintoja orangeista ja apinoista. Näimme matkalla myös varaaneja sekä yhden riikinkukon. Viimeinen lasku leiripaikalle joenvarteen oli haastava. Rinne oli todella jyrkkä: yksikin harha-askel ja tippuisit useita kymmeniä metrejä alaspäin. Polulla oli myös teräviä kiviä ja se oli muodostunut liukkaasta savesta. Hikikarpalot otsalla ja kieli keskellä suuta! Ei saanut ote herpaantua yhtään. Mutta niin vain kävi, että Mikko liukastui kivellä ja repäisi kyynärpään auki. Verta tuli haavasta aika tavalla ja aluksi se näytti syvältä. Arif hoiti homman kotiin ja puhdisti ja sitoi haavan. Onneksi selvisimme loppumatkan haavereitta ja turvallisesti alas joen mutkaan.

Viimeinen nousu edessä, voimat aika lopussa.

Tuttu kohina kävi leiripaikalla, kun joki virtasi huimaa vauhtia kohti alempana olevaa kylää. Leiripaikka oli metsän siimeksessä ja joen uoma oli kivinen. ”keittiö” ja ”laavut” oli kyhätty pressuja, jotka oli kyhätty bambujen varaan. Meidän ”laavussamme” lattiana oleva muovi oli kuraisen likainen ja siellä haisi vienosti pissi. Luksusta en tietenkään odottanut, mutta tiesin jo tässä vaiheessa, että yöstä olisi tulossa minulle haasteellinen.

Orangit toivottivat meidät tervetulleeksi leiripaikalle.

Nukkumapaikkamme viidakossa.

Keittiö edessä vasemmalla ja nukkumapaikka sen takana.

Ilta leirillä meni leppoisissa merkeissä. Päivän hiet ja väsymys huuhdottiin joen raikkaassa virtauksessa ja olo oli kylvyn jälkeen puhdas ja virkeä. Kokkimme Masa oli sillä aikaa keitellyt meille sen seitsemän sortin illallisen: oli kanaa ja tofua ja perunakakkuja ja ties mitä. Kaikki vielä maistui herkulliselta. Jälkiruuaksi saimme taas makeaakin makeampaa ananasta ja vatsat pullollaan oli mukava jatkaa illanviettoa.

Hiljaa hiipien saapuivat ukkospilvet leiripaikkamme ylle ja illan pimennyttyä lukuisat salamanvälähdykset valaisivat ympäristöä. Sade rummutti armottomasti muovikattoon, eikä näyttänyt laantumisen merkkejä. Masa teki meille erilaisia arvoituksia tikuilla, joita me sitten ratkaisimme. Välillä nauroimme kaikki kippurassa, kun yritimme ratkaista ongelmia ja välillä oli aivan hiljaista, kun aivot raksuttivat pähkinän parissa. Tunnelma oli leppoisa ja iloinen. Myöhään illalla pelailimme vielä korttia ja paskahousu oli peli, jonka kaikki osasi. Vähän ennen puolta yötä juoksimme kaatosateen läpi ”laavuumme” ja kömmimme silkkimakuupusseihimme. Ekstravaatteista teimme pään alle tyynyt. Uni tuli yllättävän hyvin sateen ropistessa kattoon.

Aamulla nouseva aurinko herätti uniset viidakkointoilijat valollaan. Silmiä hieroen nousimme ylös sängyistämme ja katselimme ympärillemme. Auringonvalo siivilöityi kauniisti puiden lomitse luoden hienon valon virtaavaan veteen. Istuimme sileän kallion päällä katsellen luonnon heräämistä ja orangin touhuja puussa, kun Masa jo kanteli aamuteetä ja suklaakeksiä meille. Kyllä palvelu tällä retkellä pelasi hyvin!

Ensimmäiset aamuauringon säteet leirissämme.

Tälle päivälle oli ohjelmana vierailu läheisellä vesiputouksella. Kävelimme liukkaita kiviä pitkin ja välillä kalliota pitkin kiipeillen kohti määränpäätämme ja hetken kuluttua saimme pulahtaa raikkaan viileään veteen. Vesiputous oli sen verran pieni, että sen alle mennessä sai mukavan hieronnan selälle ja hartioille. Vietimme aamupäivää kiireettömästi uiden sekä jutustellen oppaamme kanssa kalliolla. Pian oli kuitenkin lounaan aika ja lounaan jälkeen paluu majapaikkaan. 

Lähtö takaisin Bukit Lawangiin alkoi olla käsillä ja viidakkoseikkailu sitä myöten tehty. Meidän ei kuitenkaan tarvitsisi kävellä takaisin, vaan leirin vieressä virtaava joki laskisi suoraan takaisin kylään. Näinpä traktorinrenkaan kokoisilla kumirenkailla pääsisi helposti ja hauskasti takaisin hotelliimme. Pakkasimme kaikki tavarat tiiviisti muovipusseihin ja sen jälkeen kiipesimme renkaiden kyytiin. Meinasin hukkua pelastusliiveihini! Ne oli pakolliset, mutta varmaan XXL-kokoiset! Renkaita oli kaikenkaikkiaan kolme: me olimme keskellä, Arif piti perää pitkän bambukepin kanssa ja Masa ohjasi. Lähdimme liikkeelle hitaasti ja rauhallisesti ja annoimme kosken viedä, mutta välillä menimme taas hurjaa kyytiä alaspäin kosken tyrskyessä ja pärskyessä. Kuivana tästä matkasta ei selvitty, mutta hauskaa oli!

Reilun puolen tunnin koskilaskun jälkeen oli aika sanoa heipparallat niin oppaallemme kuin kokillemmekin. Matka oli ikimuistoinen niin eläinten, ihmisten kuin koskenlaskunkin puolesta! Oli hienoa päästä näkemään orangit aidossa ja luonnollisessa ympäristössä ja nähdä, että niiden populaation kasvattamisen ja hyvinvoinnin eteen tehdään täällä töitä. Olisi sääli, jos noin upea eläin katoaisi Sumatran metsistä lopullisesti. Retki päättyi hyvin ja onnellisesti ja lopputuloksena on kasapäin hienoja muistoja sekä ilmeikkäitä kuvia!