maanantai 10. kesäkuuta 2019

Zel am See, Itävalta



Ja matka jatkui taas! Oli aika jättää hyvästit ystävillemme Svetitsissä ja kaasuttaa kohti Itävaltaa. Seuraava kohteemme, Zel am See, sijaitsi noin neljän tunnin automatkan päässä ja mitä lähemmäksi kohdettamme pääsimme, sitä paremmalta, eli lämpimämmältä, lämpömittari näytti. Molemmin puolin moottoritietä vuoret kohosivat kohti pilviä ja  tasaisin väliajoin sukelsimme tunneliin. Pisin tunneli matkallamme oli yli kymmenen kilometriä ja sen läpi ajaminen maksoi kymmenen euroa. Muutama tunti hurahti autossa todella nopeasti maisemia katsellen ja jännittävää äänikirjaa kuunnellen. Soittipa Mikko matkan ratoksi myös Uuno Turhapuron Istuvan tirolilaisen matikkakoiran, joka on takuuvarma lähipäivien korvamato.



Ison järven rannalla sijaitseva Zel am Zee on pieni kylä Alppien kainalossa. Kylästä löytyy kaikki tarvittava; ihastuttava pieni keskusta ravintoloineen, erihintaisia hotelleja ja muutama leirintäalue järven tuntumassa. Päätimme budjettimatkailla tällä etapilla ja pystyttää teltan leirintäalueelle. Ennen kuin suuntasimme teltanpystytykseen, ajoimme Schmitthöhenbanen gondolihissin, eli kyygelvaagenin, ala-asemalle tarkoituksenamme ottaa pikkupyrähdys vuorenhuipulle maisemia ihailemaan. Ehdimme käydä tekemässä ylhäällä kävelykierroksen ennen hissin sulkeutumista ja tutkailla seuraavan päivän pidemmän vaellusreitin lähtöpaikkaa.



 Ilta oli ehtinyt jo pitkälle ennen kuin parkkeerasimme Volvomme leirintäalueen ylitsepursuavalle parkkipaikalle. Kävikin ilmi, ettei vapaita telttapaikkoja ollut saatavilla, joten piti laittaa sormet ristiin ja toivoa, että seuraavasta paikasta tärppäisi. Lopulta löysimme paikkamme Panorama campin nurmikkoalueelta, jonne oli jo ennen meidän saapumista ehditty pystytellä teltta jos toinenkin ristiin rastiin. Meidän piti tyytyä pieneen ja huonossa kulmassa olevaan telttapaikkaan, mutta toisaalta, onneksi paikka löytyi. Hintaa telttamajoitukselle tuli 22 euroa per yö ja otimme samoin tein kaksi yötä. Vaikkemme olleetkaan ehtineet tutustua leirintäalueeseen etukäteen, se osoittautui oikein viihtyisäksi paikaksi. Läheisellä laitumella lehmät torkkuivat puiden varjoissa ja minihevoset kirmailivat innokkaasti nurmella. Matkailijat siemailivat kylmiä juomia retkituoleissaan, osa pelasi korttia pöydän ääressä ja osa luki kirjaa viltin nurkassa. Meidän leiri oli nopeasti pystytetty; makuupussit avattu ja ilmapatjat puhallettu. Meillä ei ollut tuoleja, joten hengasimme teltassa kuunnelleen äänikirjaa puhelimelta.

Yö ei ollut niin rauhaisa kuin olisin toivonut. Joku telttaseurue tykkäsi luukuttaa musiikkia iltamyöhään. Musiikin hiljennyttyä jollakin pienellä matkailijalla meni hermot telttailuun ja hän itki suoraa huutoa yli puoli tuntia puolenyön jälkeen. Tämän jälkeen viereisen teltan setä alkoi kuorsata niin kovaa, että taatusti joka ikisen lähiteltan kiinnitysnarut lepattivat kuorsauksen tahtiin. Vaikka minulla oli korvatulpat, uni jäi aika vähäiseksi tältä yöltä, sillä jo heti kuuden jälkeen heräsin lehmien korviahuumaavaan mylvintään.
Ensimmäisen yön jälkeen saimme upgreidattua paremmalle telttapaikalle.

Maurekogelin huippu (2047m) kuvassa ylhäällä ja keskellä.

Meidän päämissiomme Zel am Seessa oli tehdä pidempi vaellus. Suunnitelmanamme oli nousta uudestaan Schmitthöhenbanella ylös vuorelle ja kävella Pinzgauerin kierros. Ensin piti kuitenkin saada aamupalaa kaupasta. Kaupat eivät kuitenkaan olleet auki maanantaina (!?), koska oli toinen helluntaipäivä (!?). Pienen pähkäilyn jälkeen löysimme huoltoasemalta purtavaa ja suuntasimme hissille. Olimme kyygelvaagenin lippuluukulla maksukortti valmiina kädessä, kun lipunmyyjätäti sanoi, ettei meidän vaellusreittimme ole lumen takia mahdollinen tähän aikaan vuodesta. Meillä ei ollut suunnitelmaa numero kaksi, joten taas piti tuumata hetki, miten toimitaan. Onneksi käännyimme ystävällisen infotätin puoleen, joka katsoi kenkiämme ja sanoi, että lumesta huolimatta voisimme lähteä reitille. Ostimme liput hissille (27 euroa per lärvi) ja nousimme ylös.

Tämä mökki sattui matkalle kuin tilauksesta sateen saapuessa.


Mikko oli katsonut sääennustetta ja todennut edellisenä iltana, että olisi noin 27 astetta lämmintä ja ukkoskuurojen mahdollisuus. Olin ajatellut lähteä sortseissa, mutta onneksi pakannut myös lämmintä vaatetta mukaan, sillä keli oli kaikkea muuta kuin helteinen yläasemalla. Tuuli oli kylmännavakka ja lämpötila lähempänä kymmentä kuin kahtakymmentä. Eikun takki päälle ja menoksi.

Reitillä oli sekä nousua että laskua, välillä ylitimme lumipätkiä ja sulamisvesistä muodostuneita puroja. Alkumatkasta jouduimme pitämään hetken sadetta, mutta loppua kohti keli parani koko ajan ja viimeisen puolen tunnin aikana sai jo riisua pitkät paidat pois.







Varmaan johtuen kelistä ja lumesta,  reitillä ei ollut muita, vaan saimme kävellä rauhassa kahdestaan koko matkan ajan. Nousimme 2074 metriin Maurekogelin huipulle ja söimme suolakeksejä ja suklaakakkua ennen matkan jatkamista.  Huipulta maisema avautui joka suuntaan vehreiksi laaksoiksi, jotka kohosivat uudestaan lumihuippuisiksi vuoriksi. Reitti oli täysin käveltävissä kesäkuussa ja oikein mukava päivävaelluskohde.


Päätimme vaelluksen päätteeksi, että jatkamme huomenna matkaa Italian suuntaan, sillä tuli fiilis, että Itävallan Alpit ovat nyt nähty ja koettu.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti