Uusi-Seelanti! Eteläsaari, osa 3: Franz Josef, west coast, Abel Tasman, Kaikoura

Vihdoin taas kuuluu! Eipä ole toimivaa nettiä ollut käytössä aikoihin, joten tässä viimeisen kymmenen päivän kuulumisia. On kyllä uskomatonta, mikä takapajula Uusi-Seelanti netin suhteen on. Langattomat ovat rajoitettuja niin ajan kuin datankin suhteen ja jos netin jostain löytää, se on älyttömän hidas. No, tässä kuitenkin parhaita paloja viimeisiltä päiviltä :) 

Vihdoinkin terve! Pari päivää piti ladata parempaa oloa jäätikön reunalla sijaitsevassa hotellihuoneessa ennen kuin olo vihdoin ja viimein hieman helpotti ja kuume laski. Nyt ollaan taas tien päällä ja kylläpä on ollut sängyssä makaamisen edestä viime päivinä tapahtumia ja nähtävyyksiä!

Torstain otimme vielä aika kevyesti ajellen puolen tunnin päähän Franz Josefin jäätikölle. Koska oloni oli vielä aika heikko, oli kevyempi vaihtoehto ajella autolla ympäriinsä katselemaan maisemia. Niinpä köröttelimme läheiselle rannalle katsomaan valtavien aaltojen kuohumista hietikolle. Isojen aaltojen voima ja pauhaava ääni herätti tietynlaista kunnioitusta merta kohtaan. Myös rannan puut olivat taipuneet kenolleen mantereen suuntaan – taitaa aina tuulla yhdestä suunnasta.

Perjantaina olikin sitten jo kunnon retkipäivä! Aamupäivästä olisi luvassa jäätikkövaellusta ja iltapäivällä vähän pidempi ajomatka west coastia pitkin – noh, niin kauas kuin jaksaisimme ajaa. Jäätikköretken jännittävin osuus oli luvassa heti aluksi, kun pääsimme helikopterikyydillä matkaamaan vaelluksen alkupisteeseen. Turvavyöt kiinni, kuulosuojaimet päähän ja yläilmoihin! Liian nopeasti lento metsäisten vuoristojen yllä oli ohi ja pilottimme ohjasi koneen tasaisesti alas laskeutumispaikalle. Ennen astumista jäätikölle oppaamme Andy pyysi meitä laittamaan jääraudat kenkien ympärille. Lähdimme rauhallisesti jonossa liikkeelle ja edessä kulkeva Andy paranteli hakulla lumeen rakennettuja portaita. Menimme läpi kapeista ja kylmää hohkavista railoista, ylitimme jääkylmän vesilammikon ja nousimme jäärinnettä ylös köyteen tukeutuen. Matkallamme oli myös pieni, vaaleansinisenä loistava jääluola. Koska kesä on tulossa, on todennäköistä, ettei luolaa olisi enää parin viikon kuluttua. Vaikka olimme jäätiköllä, ilma suosi meitä todenteolla: aurinko paistoi täydeltä terältä lämmittäen poskia, eikä tuulikaan juuri puhaltanut. Kolmen tunnin reippailun jälkeen oli aika palata takaisin kopterikyydillä lähtöpisteeseen.

Helikopteri laskeutuu jäätikölle. Kuva: Mikko Laitinen.

Vesieste edessä.

Kuva: Mikko Laitinen.

Heti reissun jälkeen vaihdoimme matkavaatteet ja lähdimme ajelemaan west coastia ylöspäin. Olimme kuulleet, että reitti on hieno ja sitä se myös oli. Tie kulki aivan turkoosina pärskivän meren tuntumassa ja vuoristo kohosi tien toisella puolella. Pysähdyimme välillä ottamaan tyrskykuvia merestä ja rannalla käveltyämme löysimme myös vettä tihkuvan, kostean luolaston. Vähän myöhemmin pysähdyimme kuuluisalla Punakaikin pancake rocks – nähtävyydellä. Kivimuodostelmat ovat nimensä mukaisesti kuin päällekkäin pinottuja pannukakkuja ja mielenkiintoisinta niissä on, ettei tiedetä, kuinka ne ovat muodostuneet.

West coastin kauniita ja tyrskyisiä maisemia.

Luola matkan varrella. Kuva: Mikko Laitinen.

Pancake rocks. Kuva: Mikko Laitinen.

Meidän ensimmäinen suunnitelma oli ajella Arthur´s Passin solaan, mutta vaihdoimme lennosta suunnitelmaa sään vuoksi. Arthur´s passissa olisi satanut seuraavana päivänä vettä, mutta saaren pohjoisosassa sijaitsevassa Abel Tasmanissa puolestaan aurinko porottaisi niin, että lämpötila nousisi yli kahteenkymmeneen asteeseen. Voitte arvata, kumpaako kohdetta minä äänestin. Onneksi Mikko sanoi nähneensä vuoria jo riittävästi ja suostui ajamaan aurinkoa kohti. Ainut huono puoli suunnitelmanmuutoksessa oli se, että ajomatka olisi puolet pidempi. Ajatus matkanteosta pysyi kuitenkin samana: ajaisimme niin pitkälle kuin jaksaisimme ja jäisimme jonnekin matkalle yöksi. Ilta pimeni pikkuhiljaa, mutta emme malttaneet pysähtyä, vaan jatkoimme vaan ajamista. Lopulta matkaa oli jäljellä enää niin vähän, että päätimme yhdellä nykäisyllä vetäistä matkan loppuun asti. Niinpä kaksi väsynyttä reissaajaa oli yhdentoista korvilla väsyneenä perillä leirintäalueella. Eipä tarvinnut enää muuta tehdä, kun keittää lämmintä vettä kuumavesipulloon ja mennä nukkumaan.

Seuraava päivä tosiaan aukeni lämpimänä ja kirkkaana. Suunnitelmia Abel Tasmaniin meillä ei vielä ollut etukäteen tehtynä, mutta ne kyllä onneksi muotoutuivat aamupalan syömisen jälkeen. Päädyimme ottamaan vesitaksin hienolle rannalle luonnonsuojelualueella ja kävelemään sieltä omin jaloin takaisin great walkia pitkin. Ranta, johon vene meidät pudotti, oli jokaisen auringonpalvojan unelma (jos unohdetaan aavistuksen verran viileä keli). Kirkasta ja turkoosia vettä, ei aaltoja, kaareva, kaunis ja vaaleahiekkainen rantaviiva vehreine ympäröivine metsineen. Kävely takaisin autolle oli helppoa ja leveää polkua. Ensimmäisen tunnin aikana maisemat avautuivat upeasti merelle ja loput pari tuntia kävelimme metsän siimeksessä. En varmaan tule ikinä unohtamaan metsän tuoksua! Kuvittele maailman teennäisin vessanraikastimen tuoksu. Siltä tuoksuivat ympäröivät kukkivat puut.

Traktori vei meidän vesitaksin tarpeeksi syvälle. Kuva: Mikko Laitinen.

Abel Tasmanin kansallispuisto.

Neljän tunnin tallustus kohti autoa on alkanut. Vähän vielä hapotti taudin jäljiltä. Kuvannut: Mikko Laitinen.

Sattumalta aivan päiväretkemme loppupäässä oli pieni ulkoilmaravintola, joka oli palkittu erinomaisista hampurilaisistaan. Ei tarvinnut kahdesti miettiä, pysähtyäkö syömään vai ei. Hampurilaiset olivat erittäin muhkeat ja sisälsivät hieman erikoisempiakin täytteitä, muun muassa porkkanaraastetta. Maku oli kuitenkin loistava ja pihvi mehevä.

Täysin vatsoin oli hyvä jatkaa matkaa kohti itärannikon Kaikouraa. Ajomatkaa olisi tällä kertaa viitisen tuntia ja auringon viimeiset säteet paistelivat kauniin vihreään autoomme meidän startatessa moottoritielle. Yöajeluksihan matka taasen meni ja saatoimme vain arvailla, ajelimmeko meren viertä vai emme. Aamulla olisi myös aikainen herätys seuraavaa retkeä varten.

Miltä kuulostaisi raikas uintiretki 10 asteisella avomerellä? Eipä ainakaan minua houkuttelisi yhtään, mutta unelmien eteen on välillä kärsittävä. Sunnuntain retkemme oli nimittäin uintiretki delfiinien kanssa. Eikä minkään eläintarhadelfiinien kanssa, vaan villien delfiinien kanssa. Uiminen delfiinien kanssa on ollut pitkäaikainen haaveeni, jota en ole vielä päässyt missään toteuttamaan. Mitään takuita siitä, että delfiinejä tulisi olemaan mukana uintiretkellämme matkanjärjestäjä ei tietysti voinut antaa, mutta hyvät todennäköisyydet sille oli.

Saimme hyvät varusteet uintia ajatellen ennen kuin hyppäsimme veneeseen: paksun märkäpuvun, hanskat, sukat, hatun, snorkkelit ja räpylät. Sen lisäksi katsoimme videon, kuinka delfiinien kanssa tulisi toimia. Liikkeiden lisäksi tärkeää olisi kaikenlainen ääntely, jotta delfiinit osaisivat kiinnittää huomionsa meihin. Aika hypätä veneeseen! Ajelimme parikymmentä minuuttia paikalle, jossa delfiiniparvi oli aikaisemmin aamulla bongattu. Meidät pistettiin istumaan veneen laidalle niin, että jalat jo hipoivat kylmää vettä. Sen jälkeen odotettiin äänimerkkiä, joka sallisi veteenmenon. TÖÖÖT! Saa mennä! Vaikka varusteet olivat hyvät, henki salpautui veden kylmyydestä siitä huolimatta. Kauan sitä ei kuitenkaan ehtinyt ajatella, sillä hetken kuluttua useampi delfiini ui alitse. Sulavasti. Nopeasti. Hetki oli liian äkkiä ohi. Ympäriltä kuului epämääräistä ääntelyä: piipitystä ja huudahduksia. Varsinkin silloin kuin delfiinejä ei ollut ympärillä kanssauimareiden ääntelyt kuulostivat erittäin huvittavalta.

Kuva: Mikko Laitinen.

Suurin osa delfiineistä ui vain porukoissa nopeasti ohi, jotkut jäivät ihmettelemään vähän pidemmäksi aikaa. Oli hienoa seurata, miten taitavasti ja upeasti delfiinit vedessä liikkuivat. Jos nosti päänsä vedestä, saattoi myös nähdä niiden tekevän loistavia hyppyjä.

Kuva: Mikko Laitinen.

Aivan liian pian oli aika nousta vedestä ja jättää delfiineille hyvästit. Höyryävän lämmin kaakaokuppi käsissä seurailimme hetken vielä delfiiniparven touhuja ja etenemistä laivamme edessä.

Kuva: Mikko Laitinen.

Delfiinien jälkeen tutustuimme vielä toiseen Kaikouran rannikolla elävään eläinlajiin: hylkeisiin. Siellä niitä ruskeita mötiköitä pötkötteli rantakivikoilla auringosta nauttien. Hylkeet näyttivät todella hassuilta ja kömpelöiltä hyppiessään kiveltä toiselle, mutta vedessä liikkeet olivat kauniita ja sulavalinjaisia.

Päiväunien ja ruuanlaiton jälkeen oli aika jättää Kaikouran ihmeelliset merenelävät taakse ja ajella kohti eteläsaaren kärkeä, Pictonia, josta pääsisimme lautalla jatkamaan matkaa kohti pohjoissaarta.

Eteläsaari on ollut aivan uskomaton kokemus monipuolisuutensa ja kauneutensa takia. Niin maisemien kuin eläimienkin osalta. Sanat eivät oikein riitä kuvaamaan tuntemuksia, kun katselee tyrskyävästä merestä kohoavia pannukakkukiviä, napittaa suoraan metrin päässä olevan villin hylkeenpoikasen ruskeisiin silmiin tai ui delfiiniparven keskellä. Nämä kaksi viikkoa eteläsaarella ovat olleet ehdottomasti parhaat lomaviikot tähän mennessä missään. Ikinä. Innolla odotan, mitä pohjoissaari tuo tullessaan.

Koitan päivitellä kuulumisia pohjoissaarelta lähipäivinä!