Cortina d'Ampezzo, Italia

Itävallan Alpit jäivät taakse, kun matka suuntasi kohti Italiaa. Ajoimme kuuluisan vuoristotien, Grossglockner High Alpine roadin, läpi (maksullinen n. 36 euroa) ja tie mutkitteli kuin keitetty spagetti välillä nousten lumisten huippujen tasolle ja välillä laskien vähän alemmas. Pysähdyimme tien korkeimmassa kohdassa nappaamaan vähän kuvia, mutta stoppi jäi lyhyeksi aivan mahdottoman tuulen takia. Tuuli puhalsi niin kovasti, ettei meinannut pystyssä pysyä!

Grossglockner High Alpine road.

Lounastauko. 

Ylämäen jälkeen koittaa aina alamäki.

Cortina d'Ampezzo lähestyy...

Ajomatka Itävallan Zell Am Seesta Italian Cortina d'Ampezzoon kesti kuutisen tuntia taukoineen ja perillä meitä odotti huikean jylhät Dolomiitit. Maisema oli aivan erilainen Alppeihin verrattuna ja pienten torkkujen jälkeen lähdimme ilta-auringon valossa vielä ajelemaan läheisiä vuoristoteitä kartoittaaksemme kaupunkia ja mahdollisia vaellusreittejä.

Illan maisema-ajelulla Cortinassa.

Hotel Fiames.

Telttamajoituksen jälkeen hotellin puhtaan valkeat lakanat ja pehmoinen sänky tuntui erinomaiselta vaihtoehdolta ja pöytäänkatetun aamiaisen jälkeen oli sopivasti energiaa lähteä päivän vaellukselle. Muutaman tunnin patikoinnin päämääränä oli Sorapissin järvi lähellä Cortinan kaupunkia. Vaellus oli melko helppo; matkalla ei ollut kovin paljon nousua ja polku oli koko ajan hyväkuntoinen. Aika usein vaelluksessa palkinto, eli ne upeat maisemat, odottaa vasta huipulle päästyä. Tästä vaelluksesta  loistavan teki se, että maisemat olivat koko matkan ajan häkellyttävän upeat. 

Vaellukselle lähdössä.

Maisemia matkalta.

Päivän helppo lounas.

Järveä lähestyttäessä saimme huomata, ettei kesä ollut vielä saavuttanut näidenkään vuorten huippuja, sillä valkea lumi peitti vielä ison osan huipuista. Vaikka viimeisiä metrejä kiivetessä oli saanut heittää vaatetuksen hihattomaan paitaan asti ja kaivaa aurinkorasvat esiin, perillä odotti toisenlainen ilmasto ja paita, takki ja panta oli puettava taas päälle. Keittelimme järvenrannassa yksinkertaisen pastalounaan kuvien ottamisen lomassa.

Vaikka Cortinassa olisi riittänyt vielä nähtävää ja vaellettavaa, ajattelimme jatkaa matkaa kahden siellä vietetyn yön jälkeen. Cortina saattaisi hyvinkin olla sellainen kohde, minne voisimme palata uudestaan joko tekemään lisää vaelluksia tai laskemaan talvella.

Takaisin sivistuksen parissa ja ... 

Ennen aikaan tämä rakennus on toiminut astmalasten parantolana. Vuoriston ilmalla on ollut parantava vaikutus moneen eri sairauteen.

...ansaittu jäätelö vaelluksen jälkeen. 

   

Zel am See, Itävalta

Ja matka jatkui taas! Oli aika jättää hyvästit ystävillemme Svetitsissä ja kaasuttaa kohti Itävaltaa. Seuraava kohteemme, Zel am See, sijaitsi noin neljän tunnin automatkan päässä ja mitä lähemmäksi kohdettamme pääsimme, sitä paremmalta, eli lämpimämmältä, lämpömittari näytti. Molemmin puolin moottoritietä vuoret kohosivat kohti pilviä ja  tasaisin väliajoin sukelsimme tunneliin. Pisin tunneli matkallamme oli yli kymmenen kilometriä ja sen läpi ajaminen maksoi kymmenen euroa. Muutama tunti hurahti autossa todella nopeasti maisemia katsellen ja jännittävää äänikirjaa kuunnellen. Soittipa Mikko matkan ratoksi myös Uuno Turhapuron Istuvan tirolilaisen matikkakoiran, joka on takuuvarma lähipäivien korvamato.

Ison järven rannalla sijaitseva Zel am Zee on pieni kylä Alppien kainalossa. Kylästä löytyy kaikki tarvittava; ihastuttava pieni keskusta ravintoloineen, erihintaisia hotelleja ja muutama leirintäalue järven tuntumassa. Päätimme budjettimatkailla tällä etapilla ja pystyttää teltan leirintäalueelle. Ennen kuin suuntasimme teltanpystytykseen, ajoimme Schmitthöhenbanen gondolihissin, eli kyygelvaagenin, ala-asemalle tarkoituksenamme ottaa pikkupyrähdys vuorenhuipulle maisemia ihailemaan. Ehdimme käydä tekemässä ylhäällä kävelykierroksen ennen hissin sulkeutumista ja tutkailla seuraavan päivän pidemmän vaellusreitin lähtöpaikkaa.

 Ilta oli ehtinyt jo pitkälle ennen kuin parkkeerasimme Volvomme leirintäalueen ylitsepursuavalle parkkipaikalle. Kävikin ilmi, ettei vapaita telttapaikkoja ollut saatavilla, joten piti laittaa sormet ristiin ja toivoa, että seuraavasta paikasta tärppäisi. Lopulta löysimme paikkamme Panorama campin nurmikkoalueelta, jonne oli jo ennen meidän saapumista ehditty pystytellä teltta jos toinenkin ristiin rastiin. Meidän piti tyytyä pieneen ja huonossa kulmassa olevaan telttapaikkaan, mutta toisaalta, onneksi paikka löytyi. Hintaa telttamajoitukselle tuli 22 euroa per yö ja otimme samoin tein kaksi yötä. Vaikkemme olleetkaan ehtineet tutustua leirintäalueeseen etukäteen, se osoittautui oikein viihtyisäksi paikaksi. Läheisellä laitumella lehmät torkkuivat puiden varjoissa ja minihevoset kirmailivat innokkaasti nurmella. Matkailijat siemailivat kylmiä juomia retkituoleissaan, osa pelasi korttia pöydän ääressä ja osa luki kirjaa viltin nurkassa. Meidän leiri oli nopeasti pystytetty; makuupussit avattu ja ilmapatjat puhallettu. Meillä ei ollut tuoleja, joten hengasimme teltassa kuunnelleen äänikirjaa puhelimelta.

Yö ei ollut niin rauhaisa kuin olisin toivonut. Joku telttaseurue tykkäsi luukuttaa musiikkia iltamyöhään. Musiikin hiljennyttyä jollakin pienellä matkailijalla meni hermot telttailuun ja hän itki suoraa huutoa yli puoli tuntia puolenyön jälkeen. Tämän jälkeen viereisen teltan setä alkoi kuorsata niin kovaa, että taatusti joka ikisen lähiteltan kiinnitysnarut lepattivat kuorsauksen tahtiin. Vaikka minulla oli korvatulpat, uni jäi aika vähäiseksi tältä yöltä, sillä jo heti kuuden jälkeen heräsin lehmien korviahuumaavaan mylvintään.

Ensimmäisen yön jälkeen saimme upgreidattua paremmalle telttapaikalle.

Maurekogelin huippu (2047m) kuvassa ylhäällä ja keskellä.

Meidän päämissiomme Zel am Seessa oli tehdä pidempi vaellus. Suunnitelmanamme oli nousta uudestaan Schmitthöhenbanella ylös vuorelle ja kävella Pinzgauerin kierros. Ensin piti kuitenkin saada aamupalaa kaupasta. Kaupat eivät kuitenkaan olleet auki maanantaina (!?), koska oli toinen helluntaipäivä (!?). Pienen pähkäilyn jälkeen löysimme huoltoasemalta purtavaa ja suuntasimme hissille. Olimme kyygelvaagenin lippuluukulla maksukortti valmiina kädessä, kun lipunmyyjätäti sanoi, ettei meidän vaellusreittimme ole lumen takia mahdollinen tähän aikaan vuodesta. Meillä ei ollut suunnitelmaa numero kaksi, joten taas piti tuumata hetki, miten toimitaan. Onneksi käännyimme ystävällisen infotätin puoleen, joka katsoi kenkiämme ja sanoi, että lumesta huolimatta voisimme lähteä reitille. Ostimme liput hissille (27 euroa per lärvi) ja nousimme ylös.

Tämä mökki sattui matkalle kuin tilauksesta sateen saapuessa.

Mikko oli katsonut sääennustetta ja todennut edellisenä iltana, että olisi noin 27 astetta lämmintä ja ukkoskuurojen mahdollisuus. Olin ajatellut lähteä sortseissa, mutta onneksi pakannut myös lämmintä vaatetta mukaan, sillä keli oli kaikkea muuta kuin helteinen yläasemalla. Tuuli oli kylmännavakka ja lämpötila lähempänä kymmentä kuin kahtakymmentä. Eikun takki päälle ja menoksi.

Reitillä oli sekä nousua että laskua, välillä ylitimme lumipätkiä ja sulamisvesistä muodostuneita puroja. Alkumatkasta jouduimme pitämään hetken sadetta, mutta loppua kohti keli parani koko ajan ja viimeisen puolen tunnin aikana sai jo riisua pitkät paidat pois.

Varmaan johtuen kelistä ja lumesta,  reitillä ei ollut muita, vaan saimme kävellä rauhassa kahdestaan koko matkan ajan. Nousimme 2074 metriin Maurekogelin huipulle ja söimme suolakeksejä ja suklaakakkua ennen matkan jatkamista.  Huipulta maisema avautui joka suuntaan vehreiksi laaksoiksi, jotka kohosivat uudestaan lumihuippuisiksi vuoriksi. Reitti oli täysin käveltävissä kesäkuussa ja oikein mukava päivävaelluskohde.

Päätimme vaelluksen päätteeksi, että jatkamme huomenna matkaa Italian suuntaan, sillä tuli fiilis, että Itävallan Alpit ovat nyt nähty ja koettu.

Sankt Gallen, Sveitsi

Saavuimme Sveitsin määränpäähämme myöhään illalla, ja koska näillä leveyspiireillä ei ole yötöntä yötä, aurinko oli ehtinyt laskea ja pimeys saapua. Aamulla herätessämme ulkona oli pilvistä ja kylmä viima puhalsi navakasti. Sepä ei kaupunkikierrosta haitannut, vaan lähdimme ystäviemme johdattamana tutustumaan kaupunkiin. Aluksi kävelimme läheisessä metsässä kierrellen lammen rantoja (missä kaikki uimarit!?) ja ihailimme kaupunkimaisemia vähän korkeammalta. Alhaalla kaupungissa kirkonkello löi tasatunnin merkiksi ja tuuli toi mukanaan kevyen maatilan tuoksun. Ohitettuamme paikallisen nunnaluostarin, laskeuduimme alas kaupunkiin, kävimme vietnamilaisessa ravintolassa lounaalla ja jälkiruuaksi halusin läheisestä kahvilasta belgialaista suklaata. Kerrassaan herkullista!

Ei näkynyt uimareita lammella.

Kohti nunnaluostaria. Nunnat kävelivät takanamme. 

Seuraavana päivänä keli oli jo paljon parempi ja puolenpäivän jälkeen aurinko paistoi täydeltä terältä. Suunnitelmana oli lähteä vaeltamaan Appenzellin kaupungin läheisyydessä sijaitsevalle vuoristoalueelle ja edessä oli noin neljän tunnin retki. Aluksi nousimme hieman jyrkempää, kivistä polkua kohti ensimmäistä etappiamme, vuoristojärveä. Aurinko lämmitti mukavasti nenänpäätä ja tuuli vilvoitti noususta hionnutta selkää. Lumihuippuiset vuoret kohosivat jylhästi horisontissa ja läheisiltä nurmialueilta kuului lehmänkellojen vieno kalkatus. Kävelimme polkua pitkin kohti järveä ja välillä eteemme löntysteli muutama märehtivä lehmä. 

Järvelle saavuttuamme otimme tauon läheisessä majatalossa ja kylläpä kylmä cokis terassilla maistui makealta. Hetken nautiskeltuamme maisemista ja juomistamme, jatkoimme matkaa ylöspäin, edessä oli toinen noin tunnin setti ylämäkeä. Kivikkoisia portaita ylös, ylös, ylös. Paita kastui uudestaan ja välillä pysähdyimme tankkaamaan energiaa suklaapatukan muodossa. Mitä korkeammalle nousimme, sitä kovemmaksi tuuli yltyi. Piti laittaa pitkähihaista päälle ja pitää aurinkolaseista kiinni. Ylhäältä oli hienot näkymät alhaalta levittäytyvään vehreyteen; niittyihin ja pikkuiruisilta näyttäviin taloihin. Päätimme jatkaa matkaa alaspäin suoraan ilman pidempiä taukoja. Minusta laskeutuminen on aina haastavampaa, pitää olla skarppina irtokivien kanssa, ettei nilkka pyörähdä vahingossa ympäri ja varovasti astuessa pienessä kyykkyasennossa etureidet ovat hapoilla. Jotenkin sitä aina huipulla ajattelee, että on perillä ja pahin on ohi, vaikka yleensä reissu on vasta puolessa välissä. 

Laskeutuessamme alas sukelsimme välillä lehtimetsän siimekseen kivikkoisille poluille lintujen laulellessa puissa. Metsätaipaleen jälkeen edessä avautui nurmikkoalue, jossa lehmät laidunsivat kiireettömästi kellojen kilkattaessa kaulassa. Tuulen etenemisen näki liikkuvina aaltoina nurmikon pinnassa. Vaikka kello alkoi lähestyä kuutta, aurinko lämmitti mukavasti paluumatkaa, eikä paksumpaa takkia tarvinnut koko reissulla.

Piirakanpaistossa.

Lauantai oli meidän kolmas ja viimeinen kokonainen päivä Sveitsissä. Toimme ystävillemme tuliaisiksi suklaan lisäksi karjalanpiirakoita, sillä he tykästyivät niihin vuosi sitten ollessaan Suomenvisiitillä. Valitettavasti pienet sulhaspiirakat muhjaantuivat pahasti matkatavaroiden keskellä, joten ne eivät olleet mikään paras piirakkaelämys. Lupasimmekin tehdä oikeita piirakoita lauantaiaamuna. Vaikka sekä minun että Mikon mummot olivat kotoisin Karjalasta, emme ole varsinaisia piirakkataikureita, emmekä koskaan ole tehneet kahdestaan piirakoita. Puuroa ja taikinaa tehdessä pitikin siis tarkasti miettiä, mitä ja miten toteuttaa työvaiheet ja apuakin piti kysellä Suomesta viestin merkeissä. Lopputulos oli kuitenkin ihan onnistunut (ensimmäisissä piirakoissa oli liikaa puuroa) ja erittäin maukas.

Suklaakahvila.

Sveitsiläiseen tapaan suklaata ja ... 

kelloja!

Uuteen seikkailuun Euroopassa!

Vuoden hiljaiselon jälkeen täällä taas kirjoitellaan - reissun merkeissä totta kai! Pienempiä reissuja on tässä välissä toki tehty, mutta näköjään vain pidemmät reissut herättävät kirjoitushirmun eloon. Pitäisi kyllä kirjoittaa lyhyemmistäkin reissuista, onhan niissäkin paljon upeita hetkiä sekä muistettavaksi että jaettavaksi.

Eilen ajelimme aamuauringon paisteessa kohti Helsingin lentokenttää. Tiellä ei ollut ruuhkaa, vaan sai ajella omassa tahdissa ja ihailla vehreitä metsiä tien molemmin puolin. Aurinko paistoi kuumasti ikkunasta sisään ja puhallinta piti kääntää kovemmalle ja kasvoja kohti. Iltapäivän tunnit lentokentällä puolestaan olivat ruuhkaisat ja samalla kun latailin viimeistä äänikirjaa puhelimen tiedostoihin, matkustajat ryntäilivät ohitseni erikokoisten laukkujen kanssa kohti lähtöportteja. Me puolestaan ehdimme tutkailla lentokentän tarjontaa ja toki pysähdyimme herkuttelemaan Burger Kingin antimilla. Tästähän on suorastaan muodostunut jo perinne.

Olen haikeana katsonut Suomen sääennustetta tälle viikolle, sillä se on luvannut pelkkää trooppista lämpöä seuraavien päivien ajaksi. Meidän tämän kesän reissureitti ei kulje pelkästään pilvettömän taivaan läpi kuuman tuulen puhallellessa leppoisasti palmujen lomassa. Suuntaamme Eurooppaan, lähtöportilta 13 startanneen koneen nokka kääntyi kohti Saksan Munchenia, josta olemme vuokranneet Opel Insignian kolmeksi viikoksi. Minne matka vie? Siitä ei ole vielä täyttä varmuutta, sillä olemme pyöritelleet useampaakin reittivaihtoehtoa. Matkalaukkuun on pakattu teltta, makuualustat ja -pussit, jotta voimme tarvittaessa yöpyä myös leirintäalueilla. Ainoa etappi, joka on varma, on Sveitsi. Sveitsissä suuntaamme Saint Galleniin, jossa meidän ystävämme asustelevat. 

Käytimme tällä kertaa Sixtin vuokraamoa, sillä heillä sattui olemaan edullisin tarjous autolle, jossa on nolla omavastuu ja autolla saa ajaa jokaiseen Euroopan maahan. Autoa vuokratessa kannattaa tutustua huolella pienellä kirjoitettuihin vuokrausehdon präntteihin, sillä vuokra-autolla ei välttämättä saa ajaa Euroopan joka kolkkaan, vaan Eurooppa on jaettu alueisiin. Mitä parempi auto, sen enemmän rajoituksia. Toisissa autovuokraamoissa on rajoitettu myös ajettujen kilometrien määrää. Minulle autonvuokrauksessa on tärkeää se, ettei omavastuuosuutta ole ollenkaan. Muuten huolehtisin vain koko reissun siitä, ettei autoon ole tullut yhtään naarmua minnekään.

Olisipa pitänyt arvata, ettei auton vuokraaminen voi yksinkertaisesti sujua ongelmitta. Ensinnäkin tiskillä meitä vastaan otti harjoittelijanainen punattuine huulineen ja korkeine korkoineen. Hän ei oikein osannut vastata kysymyksiimme, eikä myöskään tiennyt, mikä auto meille olisi pitänyt antaa. Opeleita ei vuokraamossa juuri sillä hetkellä ollut, mutta eipä hätää, ilmaisella autoluokan korotuksella saisimme paremman auton samaan hintaan allemme. Loistavaa! Mutta... hetkinen, tällä autollahan ei saisi ajaa muun muassa Itä-Europan maihin, joista osa kuului alustavaan reissusuunnitelmaamme. Yritimme selvittää, miksei niihin saanut ajaa, mutta vastaus oli hyvin epäselvä; ne ovat vaarallisia maita. Selvitimme seuraavaksi, voisimmeko saada autoluokan alennuksen. Ei, se ei ollut mahdollista. Meillä oli kaksi mahdollisuutta. Joko vaihtaa reissusuunnitelmaa (unohtaa nämä vaaralliset maat) tai ottaa alle hienompi auto, josta joutuisimme maksamaan ekstraa noin 400 euroa, mutta saisimme ajaa minne vain. Kyllä ärsytti. Harjoittelijatypyä vaikeassa tilanteessa neuvomaan tullut kalju mies ei armoa tuntenut, vaan tylytti omaa näkemystään tilanteesta miettimättä ollenkaan asiakaspalvelun näkökulmaa.

Pidimme tuumaustauon. Mitä tehdä? Tässä tilanteessa olemme seisseet ennenkin pohtien, maksaako lisää vai unohtaako koko juttu. Olimme maksaneet etukäteen vuokra-auton, (jotta voisimme vain napata auton avaimet ja pääsisimme suoraan baanalle) joten koko vuokrauksen peruminen ei tullut kysymykseenkään. Päätimme maksaa vähän ekstraa, jotta matkasuunnitelma pysyisi mahdollisimman avoimena. Autohan osoittautui opettajapariskunnalle melkoiseksi luksukseksi; Volvo xc60. Uuden auton ja nahkapenkkien tuoksu, autolla ei oltu ajettu kuin parituhatta kilometriä. Sipsiä ja Haribon kolapulloja välipalaksi ja eikun moottoritielle. Onneksi minun ei tarvinnut istua ratin taakse, sillä moottoritien vauhti hirvitti toden teolla pelkääjän paikalla istunutta. Vaikka meilläkin oli parhaimmillaan 160 lasissa, jotkut paahtoivat ohituskaistaa niin kovaa, että korvissa viuhui. Ei mitään järkeä!

Onneksi Mikko oli tutustunut Euroopan ajosääntöihin etukäteen, sillä Itävaltaan ja Sveitsiin ajettaessa tarvitsee nk. Vignetet, moottoritieluvat, joita ilman ainakin Sveitsiin saapuessa sakot ovat tuntuvat. Ostimme tuulilasiin liimattavat tarrat vähän ennen rajaa paikalliselta huoltoasemalta, ne maksoivat yhteensä noin 45 euroa, Sveitsin lupa on voimassa vuoden ja Itävallan kymmenen seuraavaa päivää.

Reissu on virallisesti alkanut, pääsimme turvallisesti perille Sankt Galleniin. Välimatkathan täällä ovat suhteellisen lyhyitä ja Munchenistä Sveitsiin ajoi vain vajaan kolme tuntia.

Täältäpä kuuluu taas jossakin vaiheessa!