Sankt Gallen, Sveitsi

Saavuimme Sveitsin määränpäähämme myöhään illalla, ja koska näillä leveyspiireillä ei ole yötöntä yötä, aurinko oli ehtinyt laskea ja pimeys saapua. Aamulla herätessämme ulkona oli pilvistä ja kylmä viima puhalsi navakasti. Sepä ei kaupunkikierrosta haitannut, vaan lähdimme ystäviemme johdattamana tutustumaan kaupunkiin. Aluksi kävelimme läheisessä metsässä kierrellen lammen rantoja (missä kaikki uimarit!?) ja ihailimme kaupunkimaisemia vähän korkeammalta. Alhaalla kaupungissa kirkonkello löi tasatunnin merkiksi ja tuuli toi mukanaan kevyen maatilan tuoksun. Ohitettuamme paikallisen nunnaluostarin, laskeuduimme alas kaupunkiin, kävimme vietnamilaisessa ravintolassa lounaalla ja jälkiruuaksi halusin läheisestä kahvilasta belgialaista suklaata. Kerrassaan herkullista!

Ei näkynyt uimareita lammella.

Kohti nunnaluostaria. Nunnat kävelivät takanamme. 

Seuraavana päivänä keli oli jo paljon parempi ja puolenpäivän jälkeen aurinko paistoi täydeltä terältä. Suunnitelmana oli lähteä vaeltamaan Appenzellin kaupungin läheisyydessä sijaitsevalle vuoristoalueelle ja edessä oli noin neljän tunnin retki. Aluksi nousimme hieman jyrkempää, kivistä polkua kohti ensimmäistä etappiamme, vuoristojärveä. Aurinko lämmitti mukavasti nenänpäätä ja tuuli vilvoitti noususta hionnutta selkää. Lumihuippuiset vuoret kohosivat jylhästi horisontissa ja läheisiltä nurmialueilta kuului lehmänkellojen vieno kalkatus. Kävelimme polkua pitkin kohti järveä ja välillä eteemme löntysteli muutama märehtivä lehmä. 

Järvelle saavuttuamme otimme tauon läheisessä majatalossa ja kylläpä kylmä cokis terassilla maistui makealta. Hetken nautiskeltuamme maisemista ja juomistamme, jatkoimme matkaa ylöspäin, edessä oli toinen noin tunnin setti ylämäkeä. Kivikkoisia portaita ylös, ylös, ylös. Paita kastui uudestaan ja välillä pysähdyimme tankkaamaan energiaa suklaapatukan muodossa. Mitä korkeammalle nousimme, sitä kovemmaksi tuuli yltyi. Piti laittaa pitkähihaista päälle ja pitää aurinkolaseista kiinni. Ylhäältä oli hienot näkymät alhaalta levittäytyvään vehreyteen; niittyihin ja pikkuiruisilta näyttäviin taloihin. Päätimme jatkaa matkaa alaspäin suoraan ilman pidempiä taukoja. Minusta laskeutuminen on aina haastavampaa, pitää olla skarppina irtokivien kanssa, ettei nilkka pyörähdä vahingossa ympäri ja varovasti astuessa pienessä kyykkyasennossa etureidet ovat hapoilla. Jotenkin sitä aina huipulla ajattelee, että on perillä ja pahin on ohi, vaikka yleensä reissu on vasta puolessa välissä. 

Laskeutuessamme alas sukelsimme välillä lehtimetsän siimekseen kivikkoisille poluille lintujen laulellessa puissa. Metsätaipaleen jälkeen edessä avautui nurmikkoalue, jossa lehmät laidunsivat kiireettömästi kellojen kilkattaessa kaulassa. Tuulen etenemisen näki liikkuvina aaltoina nurmikon pinnassa. Vaikka kello alkoi lähestyä kuutta, aurinko lämmitti mukavasti paluumatkaa, eikä paksumpaa takkia tarvinnut koko reissulla.

Piirakanpaistossa.

Lauantai oli meidän kolmas ja viimeinen kokonainen päivä Sveitsissä. Toimme ystävillemme tuliaisiksi suklaan lisäksi karjalanpiirakoita, sillä he tykästyivät niihin vuosi sitten ollessaan Suomenvisiitillä. Valitettavasti pienet sulhaspiirakat muhjaantuivat pahasti matkatavaroiden keskellä, joten ne eivät olleet mikään paras piirakkaelämys. Lupasimmekin tehdä oikeita piirakoita lauantaiaamuna. Vaikka sekä minun että Mikon mummot olivat kotoisin Karjalasta, emme ole varsinaisia piirakkataikureita, emmekä koskaan ole tehneet kahdestaan piirakoita. Puuroa ja taikinaa tehdessä pitikin siis tarkasti miettiä, mitä ja miten toteuttaa työvaiheet ja apuakin piti kysellä Suomesta viestin merkeissä. Lopputulos oli kuitenkin ihan onnistunut (ensimmäisissä piirakoissa oli liikaa puuroa) ja erittäin maukas.

Suklaakahvila.

Sveitsiläiseen tapaan suklaata ja ... 

kelloja!