Mieletön Maupiti

Taas mennään! Lentokoneella tietysti...

Jos viimeiset kolme viikkoa oltiin Mikon unelmakohteessa, niin nyt on sitten mun unelmakohteen vuoro! Tätä on odotettu ja odotukset ovat olleet kovat. Aurinkorantaa ja lämmintä keliä vuorokauden ympäri, aijaijai. Viiden tunnin lento Uudesta-Seelannista Ranskan Polynesian pääsaarelle, Tahitille, ja sieltä seuraavana päivänä tunnin lento 300 kilometrin päähän saarelle nimeltä Maupiti. Maupiti on pieni saari, jolla asustelee ainoastaan 1200 ihmistä ja ympärysmitta on vaivaiset yhdeksän kilometriä. Saarella ei ole myöskään turisteja kuin vain kourallinen.

Maupitin pääsaari ja meidän rantamökkimme.

Jo lentokoneesta katsottuna Maupiti näyttäytyi huikaisevan kauniina. Pääsaarta ympäröi kehän muodossa pitkulaisemmat saaret, joita kutsutaan täällä motuiksi. Merivesi oli täydellisen kirkasta ja turkoosia ja koralliriutat pystyi erottamaan selvästi aaltojen joukosta. Maupitin lentokenttä oli vaatimaton puinen ulkoilmarakennus ja laskeutuessamme kentälle alkoi armoton vesisade. Jatkoimme pienellä veneellä matkaa lentokenttämotulta pääsaarelle, jossa meitä vastassa oli majapaikkamme isäntä ja emäntä kauniiden kukkaseppeleiden kera. Isäntä oli jäyhä ranskalaismies, joka on asustellut Maupitin saarella 25 vuotta ja toiminut myös Tahitilla jonkun koulun rehtorina. Emäntä oli pieni, kaunis ja ehkä muutamia vuosia miestään nuorempi vietnamilainen nainen. Kuten ehkä tiedätte, ranskalaisten englanninkielentaito on yleisesti ottaen aika olematonta. Niin oli meidänkin isäntäväen englanninkielen laita, joten paikkojen ja tilojen esittelystä sai aina vähän arvailla, mistä mahtoi olla kyse.

Mökki sisältä.

Maisemat ulkopuolelta.

Joka tapauksessa seuraavan puolentoista viikon mökkimme on iso ja se on kymmenen metrin päässä merenrannasta. Ja minkälaisen rannan! Vitivalkoista hiekkaa, ennennäkemättömän kirkasta merivettä. Ja koska turisteja ei tällä saarella juurikaan ole, rantaa voisi melkein kutsua yksityisrannaksi. Ensimmäisenä päivänä aurinkorasvasta huolimatta poltimme itsemme aika pahasti. Emme olleet suorassa auringonpaisteessa kuin ehkä puolisen tuntia, aurinko kyllä tuntui polttavan kuumalta iholla. Kumpikaan ei kuitenkaan uskonut palavansa, olihan meillä Malesian jäljiltä aika hyvät pohjat auringonotosta alla. Niin siinä vaan kävi, että illalla naureskelimme toistemme punaisuudelle. Seuraavina parina päivänä ei ollutkaan sitten mitään asiaa auringonottoon. Onneksi kelitkin olivat suhteellisen pilviset.

Päivät täällä hujahtavat nopeasti ohi, vaikkemme olekaan puuhastelleet mitään erikoista. Päivät kuluvat lähinnä rantahietikolla kirjaa lukien, käyskennellen pitkin rantoja, meloen ja uiden. Uiminen on mielenkiintoista ja jännittävää, sillä kotirantamme edustalla uiskentelee usein myös muutamia piikkirauskuja. Harmi, ettei saatu napattua niistä yhtään kuvaa – ainakaan vielä. Rannalla hipsuttelee myös eriskummallisen näköisiä ja kokoisia koiria, jotka ovat ystävällisiä ja niitä on mukava rapsutella.

Kohti kotosaarta vastakkaiselta motulta! Tämän matkan olisi voinut myös kahlata.

Rapsutettavia kavereita riitti.

Vaikka tämä saari onkin lähes kaikin puolin jokaisen auringonpalvojan unelmakohde, on täällä omat haasteensa. Haastavaa on kielellisesti, koska kukaan ei puhu muuta kuin ranskaa ja ruokalistat ovat vain ja ainoastaan ranskaksi. Sen lisäksi saaren hintataso on mielettömän kallis. Puhutaan hinnoista Suomen tasossa. Myös ruokakauppoja sekä ravintoloita on vähänlaisesti ja niissä on rajattu valikoima. Jos joku loppuu, täytyy odottaa seuraavan rahtilaivan tuloa. Tällä hetkellä lähiravintolasta on kaikki liha loppu ja vain kalaa saatavilla (seuraava laiva tulee kymmenen päivän päästä). Koska en niinkään välitä kalaruuasta, tilanne oli aika ikävä, kun oli pakko syödä jotain outoa ja tuntematonta kalaa nimeltä mahi mahi. Loppujen lopuksi tämä mahi mahi oli kuitenkin erittäin herkullista. Luovutimme ensimmäisen illan jälkeen ravintolan suhteen ja siirryimme kaupan puolelle. Saaliina oli nuudeleita, spagettia, purkkinakkeja ja tomaattikastiketta. Ja viisi levyä suklaata!

Onneksi suklaata voi syödä aamupalalla, lounaalla, päivällisellä ja välipaloilla. Suklaasta puheen ollen, täällä alkaa olla iltapalan aika, joten taidankin tästä hipsiä jääkaapille suklaalevyn kimppuun.

Palailen linjoille taas lähipäivinä, joten pysykäähän kuulolla.

Toivottavasti muistitte käännellä siellä kellot talviaikaan.