Uusi-Seelanti! Pohjoissaari, ainut osa. Wellington, Tongariro, Rotorua, Coromandel, Auckland.

Saarta vaihdettu tyynessä kelissä. Wellingtonissa sää vähän irvisteli meille, sillä taivas oli pilvinen ja ilma sateinen. Pyöriskelimme hetken aikaa Wellingtonin kiireisillä kaduilla, ja (valitettavasti) löysimme Icebreakerin (merinovillavaatemerkki) outletin, jonne upposi taas satanen sentteineen. Kaupungin katuja on tähän mennessä nähnyt jo niin monia, että yksimielisellä päätöksellä lähdimme kuitenkin aika pian jatkamaan matkaa luonnollisemmille seuduille. Tiet verrattuna eteläsaaren teihin olivat isompia, suorempia ja maisemiltaan erilaisempia. Tienvarsilla näkyi vihreitä niittyjä, joilla lampaat laidunsivat, eikä maisema ollut enää niin karun vuoristoista. Paljon useammin iso tie poikkesi pienen tai vähän isomman kaupungin läpi, kun taas eteläsaarella sai ajella pitkiäkin pätkiä näkemättä isoa tai pienempää kaupunkia. Matkakohteena meillä oli pohjoissaaren keskiosassa sijaitseva Tongariron (Mordor) luonnonsuojelualue, jossa tekisimme päiväretken alkaen seuraavana aamuna heti kukonlaulun aikaan.

Vaikka menin nukkumaan yhdeksän jälkeen ja myös nukahdin melkein heti, olisi minua vielä kuuden jälkeen väsyttänyt aika tavalla. Auto oli kylmästä kohmea, sillä aurinko ei ollut ehtinyt vielä lämmittää sitä. Piti olla nopea liikkeissä ja pukea äkkiä paljon lämmintä päälle. Edessämme oli siis taas yksi great walkeista: Tongariro- vuoren kahdenkymmenen kilometrin trekki Taru Sormusten Herrasta – elokuvan maisemissa. Alue on vulkaanisesti aktiivinen ja siellä on sattunut tulivuorenpurkauskin muutama vuosi sitten. Jätimme automme pääparkkipaikalle ja matkasimme bussilla reitin aloituskohtaan vuoriston toiseen päähän. Bussien monilukuisesta määrästä huomasi, että yksi jos toinenkin oli halunnut lähteä vaeltamaan samoihin maisemiin. Ja polulle päästyämme siellä oli porukkaa aivan ruuhkaksi asti! Oli outoa vaeltaa kuin kanalaumassa, kun on tottunut vaeltamaan yksin.

Aurinkoa kohti! Kuva: Mikko Laitinen.

Tiukka nousupäitkä takana. Kuva: Mikko Laitinen.

Alkumatka oli taasen pelkkää nousua. Välillä vähän loivempaa ja välillä jyrkempää. Maisemat olivat jylhän karuja: maa oli mustaa hiekkaa ja rosoista vulkaanista kivenjärkälettä. Välillä vaelsimme läpi valkean, sohjoisen lumikentän. Kiittelin onneani, että minulla oli vedenpitävät ja hyvät vaelluskengät. Toiset olivat lähteneet joko lenkkareilla tai barefooteilla. Ei hyvä valinta, ei. Taivalsimme huipulle läpi lumisten huippujen ja vulkaanisten maisemien nelisen tuntia. Huipulta oli hienot maisemat kolmelle alla olevalle smaragdijärvelle. Valitettavasti järvet olivat talven jäljiltä vielä hieman jäässä, joten maisemat eivät olleet aivan niin henkeäsalpaavat kuin postikorteissa.

Huipulla! Smaragdijärvet alapuolella. Kuva: Mikko Laitinen.

Viimeiset kolme tuntia tulimmekin sitten tasaista tahtia alaspäin edelleen karuissa maisemissa. Maan uumenista puski jatkuvalla syötöllä kuumaa höyryä kohti pilvistä taivasta. Ja nämä höyryt pystyi aistimaan myöskin hajuna. Huh, mikä rikin katku! Jos joku ei tiedä, miltä rikki tuoksuu, niin sitä voisi verrata mädäntyneen kananmunan tai pierun hajuun. Viimeinen puolituntinen vaellettiin metsän uumenissa ja vihdoin viimein auto näkyi parkkipaikalla. Jalat olivat kipeät ja väsyneet päivän urakasta. Kyllä jääkaapista otettu kylmä cokis maistui tiukan retken jälkeen hyvältä.

Laskeutumassa takaisin autolle. Kuva: Mikko Laitinen.

Illaksi ajoimme vihreine autoinemme Rotorualle, alueelle, joka on kuuluisa vulkaanisesta maaperästä ja sitä myöten kuumista lähteistä. Alueesta käytettiin myös nimeä thermal wonderland. Suloinen rikin tuoksu leijui joka paikassa, eikä siitä päässyt missään eroon. Toisaalta epämiellyttävä haju tuntui kotoisalta, sillä olemmehan viettäneet lapsuutemme sellutehdaskaupungissa, jossa useampana päivänä vuodessa haisee todella pahalle. 

Löysimme ajellessamme vähän tuurin kautta karavaanialueen, jonka kyljessä oli vehreä ja ihana kuumien lähteiden allasalue. Yöpyvät asiakkaat saivat käyttää altaita ilmaiseksi niin paljon kuin halusivat. Allasalue sisälsi kuusi erilämpöistä kuumaa lähdettä. Jokainen allas täytettiin puhtaalla, maan uumenista tulevalla kuumalla vedellä uudestaan joka ikinen aamu. Olipa täydellistä istahtaa kuumaan lähteeseen vaelluspäivän jälkeen ja vain lepuuttaa jalkoja ja mieltä!

Yksi kuudesta kuumasta altaasta.

Itse tulikuuma, pulppuava ja kiehuva kuuma lähde.

Seuraavana päivänä kuuman kylvyn virvoittamana lähdimme kiertelemään Rotoruan alueetta. Vierailimme aamupäivästä Wai-O-Tapun ihmemaassa, jossa pääsi tutustumaan vulkaaniseen maaperään. Aloitimme ihailemalla geysirin purkausta, joka jäi aika laimeaksi kokemukseksi pienine suihkauksineen. Sen jälkeen kävelimme noin tunnin lenkin teemapuistossa, josta löytyi kuplivia muta- ja rikkialtaita ja höyryäviä luolia. Ja ai, mitkä muhevat tuoksut leijuikaan erilaisten altaiden yllä. Osa turisteista peitti nenänsä erinäisiin vaatekappaleisiin – ehkä aavistuksen liioittelua.

Olimme erittäin vaikuttuneita näkemästämme Wai-O-Tapun ihmeistä, mutta jotain vielä hienompaa oli edessäpäin. Metsäpolulla, oikeastaan keskellä ei mitään, oli luonnon oma kuuma lähde vesiputouksineen.  Pistimme uikkarit päälle ja läpsyttelimme vesiputouksille tossuillamme. Vesi ei siis ollut vain haaleaa suomalaista poreallasvettä, vaan oikeasti nautinnollisen lämmintä. Keskipäivän aurinko paistoi lämpimästi ja saimme pulikoida kuumassa lähteessä kaikessa rauhassa. Ai että, kun tällainen paikka löytyisi jostain Suomestakin!

Illan tullessa leiriydyimme ajoissa ison järven rantaan mukavalle alueelle ja rentouduimme lukemalla kirjaa ja köllötellen autossamme. Seuraavana päivänä harrastimmekin omia juttujamme itseksemme. Mikko lähti maastopyöräilemään ja minä pääsin vihdoin muutaman tunnin ratsastusretkelle! Ratsastusretken suhteen minulla kävi aivan käsittämätön tuuri, sillä ketään muita ei ollut ilmoittautunut mukaan ja pääsin kahdestaan oppaan kanssa matkaan. Lähdimme liikkeelle rauhallisesti ja nousimme kivistä polkua pitkin kohti vihreitä nummia. Koska nummet olivat lampaiden ja lehmien kotialuetta, välillä piti availla ja sulkea portteja, jotteivät eläimet pääse karkaamaan. Maisemat aukenivat ylämäen jälkeen kauniisti sekä järville että edessä siintävälle tulivuorelle. Laukkasimme kovaa nurmikentällä lampaiden juostessa määkien alta pois. Lehmät olivat rohkeampia, eivätkä aina väistäneet meidän lähestyessämme. Korkeimmalla kohdalla pysähdyimme ihailemaan maisemia alla olevaan kylään. Parin tunnin lenkin jälkeen laskeuduimme takaisin tallille ja päästimme hevoset takaisin laitumille.

Ratsastusmaisemia.

Reippailun jälkeen jaksoi taas hyvin istahtaa autoon ja huristella parisen tuntia Matamatan kylää kohden. Löysimme taas kauniin, järven rannassa olevan leirintäalueen yöpaikaksemme. Tällä kertaa auton ovet piti kuitenkin pitää tiukasti kiinni, eikä nokkaa kannattanut kauheasti pistää ulos. Namu namujen, eli tutummin sandfliesien armeija vaani nimittäin auton ulkopuolella nälkäisenä, emmekä halunneet tulla syödyksi elävältä. Niinpä kokkailimme ja vietimme iltaa sisätiloissa.

Seuraavana päivänä oli luvassa Uuden-Seelannin must do- juttu, eli vierailu hobittilassa. Kun saavuimme paikalle, luulimme, että saisimme kierrellä ja ihmetellä omaan tahtiin pieniä ja pyöreitä hobittien koloja. Väärin meni! Pääsimme täydelle opastetulle turistikierrokselle ison bussin ja oman oppaan kera. Isot turistiryhmät saapastelivat hobitinkololta toiselle oppaansa perässä kuunnellen tarinoita elokuvanteosta. Välillä oppaiden piti kieltää turisteja joko menemästä jonnekin paikkaan tai koskemasta johonkin. Parin tunnin kierros päättyi huurteisiin oluttuopillisiin (yhdeltätoista aamulla!) kotoisassa Green Dragonin pubissa. Hobittila oli vehreän kaunis paikka, mutta turistikierroksesta en niinkään välittänyt.

Hobittilavierailun jälkeen olikin sitten enää yksi päivä jäljellä matkailuautoilua. Päätimme ajaa parin tunnin päähän Coromandelin niemimaalle ja vain kierrellä siellä olevia ranta-alueita. Sieltäpä löytyikin taas mitä hienompia rantoja kallioineen ja kuumine lähteineen. Ehkä mielenkiintoisin ranta oli Hot Water Beach, jossa aina laskuveden aikaan kolmen tunnin ajan pystyi kaivamaan itselleen kuuman kylpypaikan rantahietikkoon. Valitettavasti meidän vierailumme aikana tuo ikkuna oli 4.10-7.10 aamulla, joten minä vain uneksin kuumasta kylvystä. Nostetaan kuitenkin hattua Mikolle, joka kampesi itsensä ylös sängystä ennen kuutta ja kävi varvaskylvyllä rannassa.  

Cathedral Cove.

Cathedral Cove.

New Chums Beach.

New Chums Beach.

Sittenpä olikin enää edessä enää yksi yö Aucklandin lähellä jäljellä ja aamulla auton palautus. Satuimme mielenkiintoiselle maatilalle viimeiseksi yöksemme. Maatilalla oli paljon eläimiä lampaista sikoihin ja hevosista inhottaviin ötököihin. Mikä paikasta teki sitten erilaisen verrattuna muihin maatiloihin oli, että aitauksiin sai vapaasti mennä ihastelemaan ja katselemaan eläimiä. Olisiko Uuden-Seelannin loma voinut loppua paremmin kuin rapsuttelemalla suloisia määkiviä lampaita? Kyllä vain, herkuttelimme vielä viimeisenä iltana kunnon lammaspihveillä hienossa ravintolassa.

Kukko oli aivan väärässä ajassa aamulla ja aloitti kiekumisen jo neljältä auton vieressä!

Mitä jäi käteen Uudesta-Seelannista? Upeita vuoria, rantoja, maisemia ja eläimiä. Auringonpaistetta, karavaanielämää. 4400 kilometriä enemmän ja vähemmän mutkaista tietä. Paljon uusia (ja kalliita) merinovillavaatteita. Ennen kaikkea kasapäin mahtavia muistoja, uusia kokemuksia ja valokuvia. Mahtava paikka ja mahtavat kolme viikkoa. Aika meni aivan liian nopeasti ja olisi ollut hienoa jäädä vielä muutamaksi viikoksi, nähtävää nimittäin olisi vielä vaikka kuinka paljon. 

Hymy on kuitenkin aika leveä, sillä huomisesta alkaen aurinko lämmittää taas vähän lämpimämmin ja pääsemme pienelle paratiisisaarelle omaan mökkiin. TAHITI!