Costa Ricassa ollessamme ollaan herätty joka aamu seitsemän
aikoihin. Ihan omasta tahdosta ja ilman herätyskelloa. Tiedetään, ei kuulosta
yhtään uskottavalta. Emme nimittäin ikinä herää kotona tähän aikaan
vapaaehtoisesti, mutta jostain syystä täällä ollessamme näin on käynyt.
Nukkuminen niin pitkään kuin nukuttaa on arkiviikonloppuina parasta, mitä
tiedän. En siis ole millään lailla luokiteltavissa aamuihmiseksi, mutta täytyy
myöntää, että on niissä aamun aikaisissa tunneissa oma taikansa. Auringonvalon
sarastus puiden siimeksestä, iloisesti lirkuttelevat linnut puiden oksilla,
kepeästi lentelevät värikkäät perhoset kauniiden kukkasten ympärillä ja vasta
lämpiämässä oleva päivä. Kiireettömästi ulkoterassilla nautittu aamupala
tuoreen ja kirpeän appelsiinimehun kera. Olen nauttinut valtavasti näistä
aamuista täällä, kun ollaan herätty aikaisin. On koko päivä aikaa tehdä vaikka
mitä!
Koska heräsimme perjantaiaamunakin aikaisin, pääsimme
aloittamaan matkamme kohti Monteverdeä aikaisin. Tällä kertaa matka sujui –
luojan kiitos, ilman suurempia ongelmia, eikä matkalla tullut yllätyksiä.
Aurinko paistoi polttavan kuumasti pilvien lomasta, kun kiisimme vuoristotietä
kohti määränpäätämme. Alapuolella siinsi kaunis ja sininen Arenalin järvi ja
tienvarsilla loisti toinen toistaan värikkäämpiä kukkia. Puolessa välissä
matkaa tie kapeni, jyrkkeni ja muuttui soratieksi. Niin, suurin osa Costa Rican
teistä tuntuu olevan suhteellisen huonossa kunnossa. Vähän niin kuin mökkitiet
Suomessa. Ohitimme pieniä puusta ja pellistä tehtyjä koteja, värikkäästi
maalattuja kouluja ja vihreitä laitumia. Tietyötä tekemässä olevat työntekijät
usein moikkasivat hymyillen meidän ajaessa ohi. Seuraavaksi alkoi sataa
rankasti. Soratie muuttui ruskeaksi velliksi, jossa virtasi useita pieniä
puroja. Pyyhkimet vilistivät hurjaa tahtia edestakaisin, mutta välillä ei
nähnyt muuta kuin harmaan seinän silmien edessä. Onneksi sadetta kesti vain
hetken. Lyhyt mutta raju kuuro. Tie vei meitä vain yhä ylemmäs ja välillä se
jakautui kahteen suuntaan niin epäselvästi, ettei tiennyt kumpaan suuntaan
jatkaa. Minulla oli välillä kaksi puhelinta kädessä, joissa oli kaksi eri
karttapalvelua käynnissä samalla määränpäällä. Toinen saattoi ohjata kääntymään
oikealle, samalla kun toinen neuvoi kääntymään vasemmalle. Loppu hyvin kaikki
hyvin, pääsimme määränpäähämme seuraten karttapalvelujen lisäksi silloin
tällöin näkyviä tienviittoja.
 |
| Hiekkatietä Costa Rican tyyliin. |
Monteverde on pieni vuoristokylä, joka sijaitsee 1400 metrin
korkeudessa. Jos pitäisi kuvata paikkaa kolmella adjektiivilla ne olisivat:
sumuinen, kostea ja tuulinen. Myös lämpötila tippuu korkeuden myötä noin 20
asteeseen, ja jopa allekin. Monteverde on yksi suosituimmista vierailukohteista
Costa Ricassa vehreiden sadesumumetsiensä takia. Aktiviteetteja turisteille on
jos jonkinmoista patikoinnista ratsastusretkiin ja lepakkoluolista
vaijeriliukuretkiin. Jokaiselle jotakin.
 |
| Hostellimme Vista El Golfo. |
Meillä oli suunnitelmissa viettää vain yksi kokonainen päivä
Monteverden maisemissa ja se päivä olikin mukavan hektinen. Teimme kaksi
retkeä, yhden aikaisin aamulla ja yhden myöhään illalla. Aloitimme aamumme
seitsemän aikaan herkuttelemalla tuoreilla hedelmillä ja kuohkeilla
pannukakuilla hostellimme ravintolassa. Sen jälkeen taksi nouti meidät
hotellilta ja vei meidät sadesumumetsään. Tällä kertaa emme kuitenkaan menneet
patikoimaan, vaan testaamaan vaijeriliukurataa.
Vaijeriliukuradalla liu´ut turvallisesti valjaiden varassa
pisteestä A pisteeseen B. Pisteessä A työntekijä kiinnittää sinut vaijeriin ja
antaa lähtömerkin. Sen jälkeen nautit luisusta ja pisteessä B työntekijä
näyttää sinulle, milloin aloitat jarruttamisen ja auttaa sinut seuraavalle
vaijerille. Puisto koostui kahdeksasta eripituisesta vaijeriliu´usta, joista
kaksi oli mallia ”superman”. Selkokielellä: lasketaan mahallaan. Pisin liuku tarjosi
maisemia 200 metrin korkeudesta 1590 metrin verran. Loppuhuipennuksena
”megatarzan swing”, eli keinu 40 metrin korkeudesta.
 |
| Kaikki varusteet haisevaa kypärää myöten päässä. |
Ensimmäisenä meille puettiin vermeet ylle: valjaat, tukevat
hanskat ja hieltä ja hajusteelta haiseva kypärä. Tämän jälkeen opas luetteli
pakolliset turvallisuusohjeet ja kuinka radalla edetään. Ohjeita kuunnellessa
minua alkoi jo hieman jännittää. Onnistuisikohan jarruttaminen minulta? Entäs
jos vaijeri katkeaakin…? Ohjeiden jälkeen päästiinkin itse asiaan ja jalat täristen
kiipesin portaita kohti ensimmäistä liukua. Ensimmäiset neljä liukua
osoittautuivat ihan lasten leikiksi, sillä ne ei mennyt kovaa eikä korkealla.
Jarruttaminen onnistui hyvin ja vaijerikaan ei katkennut. Liukuminen oli
superhauskaa ja samalla pääsi ihailemaan sadesumumetsä ylhäältä käsin.
Viides liuku olikin jo vähän korkeammalla ja meni kovempaa.
Alhaalla näkyi pienen pieniä puita ja pari ruskeaa hevosta. Tällä vaijerilla
vauhti kasvoi jo niin kovaksi, ettei tarvinnut itse huolehtia jarrutuksesta, vaan
vastaanottava työntekijä teki sen saapumispisteessä. Laituri lähestyi hurjaa
vauhtia. Oli pakko Törmäisinköhän? Silmät sulkeutuivat vaistomaisesti. Jarrut
kuitenkin pelasivat. Kaksi viimeistä liukua oli mallia ”superman” eli valjaat
laitettiin kahdesta kohdasta kiinni niin, että matka jatkui mahallaan. Nämä
liu´ut olivat ne korkeimmat ja pisimmät. Tuntui kuin olisi lentänyt metsän
yläpuolella ja kerrankin sai ihailla maisemia lintuperspektiivistä! Minulla
kuitenkin vauhti hidastui liian aikaisin, sillä elopainoa ei ollut tarpeeksi.
Jäin todella kauas saapumispisteestä vaijerille killumaan. Työntekijän täytyi
tulla hakemaan minut ja hilata käsivoimin päätepisteeseen. Vitsailin hyvästä
treenistä, mutta jostain syystä häntä ei naurattanut siinä vaiheessa.
 |
| Näkymiä pisimmältä reitiltä. |
Viimeisenä muttei vähäisimpänä meitä odotti ”mega tarzan
swing”. Metsän keskeltä lähti pitkä riippusilta kohti tyhjyyttä. Sillan päässä
odotti portti, jonka takana oli köysi.. Pitkä jono jännittyneitä turisteja
odotti metsässä, kun jokainen vuorollaan käveli pitkältä tuntuvan riippusillan
päähän yksin. Sen jälkeen olikin edessä hyppy tyhjyyteen köyden varassa.
Odottaminen jonon päässä oli pahinta. Jonon ensimmäisenä
oleva käveli sillalle ja usein kuului hirvittävä kiljahdus. Viidentoista
minuutin odottamisen jälkeen oli minun vuoroni. Astuin sillalle. Nyt olisi
pakko mennä loppuun asti, sillä takaisin käveleminen olisi liian noloa. Silta
heilui epämukavasti allani. Kävellessä kohti porttia jännitti aika kovasti.
Ohjeet olivat lyhyet ja yksinkertaiset: pidä köydestä kaksin käsin kiinni, istu
ja anna mennä! Otin köydestä kiinni. Työntekijä kiinnitti minut liaaniin ja
katsoin alas. Ei olisi pitänyt. Portti auki ja sitten oli vain pakko mennä. Muutama
sekunti vapaapudotusta ja valtava keinu edestakaisin. Kylläpä otti
mahanpohjasta. Jännitys purkautui vasta alhaalla, kädet ja jalat tärisi
hurjasti, enkä oikein tiennyt, oliko kokemus ihan mahtava vai ihan kauhea. Olin
kuitenkin tyytyväinen, että tein sen!
 |
| Kohti porttia ja "mega tarzan swingiä". |
Jännittävän aamupäivän jälkeen oli hyvä latailla päiväunilla
ja herkullisella suklaajäätelöllä iltaa kohti. Illalla pimeyden laskeuduttua
meillä oli vuorossa yöviidakkokävely. Oppaan ja kirkkaiden taskulamppujen kera
lähdimme märkää metsää kohden. Erilaiset sirkat sirittivät ympärillämme,
sammakot kurnuttivat ja jossain kauempana virtasi vesi. Puiden lehdiltä tippui
vesipisaroita maahan ja välillä olkapäälle tai niskaan. Joka kerta säpsähdin ja
tarkistin, ettei se ollut vain mikään ötökkä.
 |
| Pikkusammakko. |
Oppaamme oli aivan mahtava! Hän etsi taitavasti niin
sammakot kuin pienet öttiäisetkin puskien seasta ja selitti sujuvalla
englannilla faktoja ympäröivästä metsästä ja sen eläimistöstä. Kahden tunnin aikana
näimme laiskiaisen (vihdoinkin!) kierteishäntäkarhun (kinkaju), ällöttävän
karvaisen tarantulan, kolme vihreää kyykäärmettä, skorpioneja ja erilaisia
sammakoita ja ötököitä. Metsässä oli pimeällä aivan erilainen tunnelma
verrattuna päivään. Metsän eläimet tuntuivat heräävän eri lailla elämään ja äänteleviä
eläimiä ja ötököitä tuntui olevan paljon enemmän liikkeellä. Kahden tunnin
verran kiertelimme ihmettelemässä viidakon yöllisiä ihmeitä ja sen jälkeen
pääsimme turvallisesti takaisin hotelliimme. Ilman käärmeenpuremia tai ötökän pistoja. Turhaanpa
pelkäsin niitäkin etukäteen!
 |
| Green viper. |
Viikonloppu sumuisissa maisemissa hujahti ohitse hurjan
nopeasti, seuraavaksi on aika vaihtaa täysin erilaiseen maisemaan. Ajelemme pois
vuoristosta, alas rannikolle Manuel Antonion kansallispuiston aluetta kohti.
Kuulumisiin siis seuraavaksi sieltä J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti