Costa Rica: Playa Grande

Playa Grande.

Terveisiä täältä paahtavan kuuman auringon alta! Melkein viikko ollaan paistateltu päivää Playa Granden rantahietikoilla ja kelit ovat olleet mitä mahtavimmat. Joka päivä aurinko on lämmittänyt meitä täydellä terällä, eikä taivaalla ole näkynyt edes pientä pilvenhattaraa. Lämpötilakin on pysytellyt koko ajan sillä paremmalla 25 asteen puolella. Ai että!

Playa Grande on upea valkohiekkainen ranta Tyynen valtameren rannikolla. Ranta on kuuluisa tyrskyävistä aalloistaan ja moni surffari löytää tiensä spoteille iltapäivän kuumina tunteina. Hiekkapohjan sekä hallittavan kokoisten aaltojen takia tämä kohde on erinomainen myöskin aloitteleville surffaajille. Granden rantahietikot ovat kuitenkin mukavan rauhallisia, sillä ne ovat tärkeitä pesiville kilpikonnille. Tämän takia rakentamista on rajoitettu, eikä rantaviivalla ole juurikaan taloja eikä resortteja. Reilun kilometrin päässä sijaitsevalta Tamarindon alueelta löytyykin sitten enemmän menoa ja meininkiä sekä isoja resortteja niitä haluaville.

Päikkärit!

Hotel El Manglar.

Rauhallisuus onkin ehkä sana, joka kuvaa meidän mennyttä viikkoa. Ollaan kävelty polttavan kuumaa rantahietikkoa pitkin, otettu aurinkoa sekä rannalla että hotellimme mukavissa riippumatoissa ja syöty herkullista (mutta kallista) ruokaa. Yhtenä päivänä kävimme autolla kurkkimassa viereisten kaupunkien rantahietikkoja, mutta tulimme siihen tulokseen, että meidän rantamme oli ehdottomasti paras. Mikko myös vuokrasi pariksi päiväksi surffilaudan ja kävi ottamassa aalloilta pataan. Onneksi myös niitä onnistumisia tuli molempina päivinä.

Playa Brasilito.

Playa Flamingo.

Playa Dantita.

Playa ?

Costa Rican pätkästä on oikeastaan jäljellä enää auton ajaminen San Joseen ja siirtyminen lentokentälle. Costa Rica on sekä ihastuttanut että vihastuttanut luonnon monipuolisuudella. Olemme nähneet hassuja laiskiaisia, värikkäitä lintuja,viekkaita pesukarhuja ja värikkäitä liskoja. Sen lisäksi olemme törmänneet karvaisiin hämähäkkeihin, vihreisiin käärmeisiin ja inhottaviin ötököihin. Maiseman vehreys, laaksot ja vuoristo on ollut erittäin kaunista katsottavaa, mutta. Costa Ricasta jäi puuttumaan jotain. Kävimme kolmessa tähtikohteessa ja oikeastaan mikään paikka tai nähtävyys ei kunnolla kolahtanut. Kaupungit olivat omalla laillaan epäaitoja, rakennettuja ja joka paikassa oli niin paljon turisteja, että se vei tutkimisen ilon. Sen lisäksi hintataso on pompannut kattoon viime vuosien aikana ja välillä tuntui ihan uskomattomalta maksaa esimerkiksi illallisesta juomineen yli 30 euroa tai hostellimajoituksesta yli 50 euroa. Emme olleet varautuneet siihen. Joka tapauksessa olen iloinen, että tulimme käymään täällä, mutta en usko, että palaisin tänne enää takaisin tulevaisuudessa.

Ihan uskomatonta kuvitella, että huomenna saa avata joulukalenterin ensimmäisen luukun. Aika on hujahtanut ohi todella nopeaa vauhtia ja olemme olleet nyt 17 viikkoa reissun päällä. Auringon paistaessa ja helteen helliessä ei uskoisi myöskään jouluaaton olevan muutaman viikon kuluttua. Totuus kuitenkin valkenee aivan varmasti vajaan kahden viikon päästä, kun palailemme takaisin Suomeen.

Vielä on kuitenkin reissua jäljellä, me nautiskellaan viimeisistä päivistä täällä täysillä.

Makoisaa joulukuun alkua!

Costa Rica: Londres & Maunel Antonio

Monteverden pilvisyys ja sumuisuus jäivät taaksemme sunnuntaiaamuna hyvin varhain. Edessä odotti seuraava kohteemme, Manuel Antonion kansallispuiston maisemat. Matka alas kohti rannikkoa oli yksi kauneimmista. Tyyni valtameri siinsi kaukana horisontissa ja ajoimme pitkin harjua, jonka molemmat kukoistavan vehreät reunat tippuivat jyrkästi alas laaksoon. Mikko joutui valitettavasti keskittymään ajamiseen mutkaisella ja hiekkaisella tiellä, mutta minulla jäi enemmän aikaa maisemien ihailuun. Tokihan pelkääjän paikalla istuvalla on aina vastuullinen kartturin tehtävä: oikealle vai vasemmalle? Taas mentiin kahden puhelimen karttaohjelmien voimin ja välillä joutui risteyksessä arpomaan suuntaa. Palautettakin kartturille tuli: pitäisi kuulemma oppia erottamaan vasen oikeasta.

Manuel Antonion kansallispuiston välittömässä läheisyydessä sijaitseva kaupunki on nimeltään Quepos. Emme kuitenkaan majoittuneet siellä, vaan vähän syrjäisemmässä kylässä nimeltä Londres. Majapaikkamme oli todellakin keskellä tiheintä viidakkoa, eikä mitään ollut lähimainkaan. Paikka oli kuitenkin aivan ihana. Vähän niin kuin olisi tullut toiseen kotiin. Ja koti se olikin, sveitsiläis-costaricalaisen pariskunnan asunto, jonka he ovat rakentaneet majataloksi. Meidät toivotti lämpimästi tervetulleeksi niin omistajapariskunta kuin heidän kaksi valloittavaa koiraansakin. Asunto oli ilmava ja avara ja sisustettu todella viihtyisästi. Ilmava olikin ainut miinuspuoli asunnossa, sillä ikkunoita ei ollut, vaan ikkunoina toimi verkot. Toinen kerros oli kokonaan avoin tila, ei edes verkkoja, vaan tarvittaessa eteen vedettävät valkoiset verhot. Tällaisessa helteisessä ilmastossa kyseinen ratkaisu on varmasti toimiva, mutta minun oli hankala sopeutua nukkumaan avoimessa huoneessa ilman ikkunoita. Ja ne kaikki sisältä löytyvät ötökät. Huh ja yök! Oli torakkaa, perhosta, koppakuoriaista, liskoa ja ties mitä. Meidän ikkunan edessä nukkui myös vahtikoira, joten jos joku isompi olio olisi tullut, se olisi varoittanut meitä etukäteen.

Majatalo "A little paradise."

Alakerta. 

Perheen toinen koira. Ei vahtikoira.

14-vuotias vahtikoira. Pelottava, vai mitä?          

Huoneemme.

Ensimmäisenä päivänä vierailimme Londresissa sijaitsevalla vesiputouksella. Keikuimme aluksi pitkän riippusillan yli ja katselimme kuohuvaa vesiputousta allamme. Sitten seurailimme polkua alas vesiputoukselle ja pulahdimme kylmään, mutta virkistävään veteen uimaan. Iltapäivällä kävimme kävelyllä tunnin ajomatkan päässä sijaitsevalla Uvitan rannalla.

Tie vesiputoukselle.

Vesiputoukselle menossa.

Riippusilta. Ei korkeanpaikankammoisille.

Näkymät sillalta. 

Ja eikun uimaan!

Kaveri pusikossa.

Playa Uvita.

Seuraavana päivänä oli vuoro tutustua Manuel Antonion kansallispuistoon. Koska halusimme saada mahdollisimman paljon irti retkestämme, osallistuimme opastetulle kierrokselle. Taas kerran asiantunteva opas johdatti meidät mielenkiintoiseen luonnon maailmaan näyttäen meille pienen pienet ötökät, hämähäkit, linnut, pesukarhut ja laiskiaiset. Oppaalla oli mukana kaukoputki, joten pääsimme ihailemaan otuksia lähietäisyydeltä. Saimme myös maistaa erittäin kitkerää lehteä, josta valmistettu juoma poistaa madot suolistosta. Opas on kuulemma joutunut juomaan tämän pahanmakuisen lääkekuurin kerran vuoteen lapsuudessaan. Niinhän se Muumimammakin on todennut, että hyvänmakuiset lääkkeet eivät tehoa.

Sen lisäksi, että näimme paljon luonnon eläimiä, oppaallamme oli valtava tieto ympäröivästä eläimistöstä. Näimme mm. tuhatjalkaisen, joka ei kosketettaessa ole myrkyllinen, mutta eläin itsessään sisältää syanidia. Ei siis kannata maistella kaikkia matoja, joita luonnosta löytää.  Sen lisäksi oppaamme kertoi mielenkiintoisen faktan eräästä hämähäkkilajista: poikasen syntyessä ensimmäinen asia, minkä tämä syö, on oma äiti. Koska äitihämähäkki kuolisi kuitenkin, ei kannata tuhlata hyviä ravintoaineita, opas selitti.

Eläinten ihastelu päättyi upealle Manuel Antonion rannalle, jossa saimme hengähtää tunnin verran. Tavaroista oli pidettävä kuitenkin superhyvää huolta, sillä rannan metsiköissä asusteli viekkaita varkaita. Jos herkut tai reppu jäi vartioimatta, se saattoi lähteä joko apinan tai pesukarhun matkaan. Eläimet olivat nopeita ja lähestyivät äänettömästi ja pelkäämättä. Paras tapa suojautua oli heittää hiekkaa tai vettä pikkuvarkaiden päälle, sillä siitä ne eivät tykänneet. Valitettavasti rantakokemus jäi hieman laimeaksi, sillä siellä oli hirvittävä tungos. Aivan järkyttävä määrä turisteja tungeksi rantahietikolla ja poluilla. Ranta on varmasti ollut kymmeniä vuosia taaksepäin mahtavan kaunis piilopaikka, mutta tänä päivänä se on vain turisteilla kansoitettu paikka.

Manuel Antonion rantahietikoita. 

Pesukarhu.

Pesukarhunpoikaset puussa.

Aamupäivät täällä ovat olleet aurinkoisia ja kauniita, mutta iltapäivällä pilvet ovat nousseet taivaalle ja vettä on tullut kuin saavista kaataen. Se on kuulemma epätavallista ja tällä hetkellä El Nino jyllää ja vaikuttaa ilmastoon lisäten sademääriä. Vesisateita on odotettavissa enemmän kuulemma seuraavat kuusi kuukautta eteenpäin. Vesisade ei kuitenkaan iltapäivisin haittaa, ja tärkeintähän on, että lämpöä riittää. Voin sanoa, että täällä ei ole minuakaan paleltanut.

 Laiskiainen! Tämän kaverin halusin ehdottomasti nähdä Costa Ricassa.

Mukavaa loppuviikkoa! 

Costa Rica: Monteverde

Costa Ricassa ollessamme ollaan herätty joka aamu seitsemän aikoihin. Ihan omasta tahdosta ja ilman herätyskelloa. Tiedetään, ei kuulosta yhtään uskottavalta. Emme nimittäin ikinä herää kotona tähän aikaan vapaaehtoisesti, mutta jostain syystä täällä ollessamme näin on käynyt. Nukkuminen niin pitkään kuin nukuttaa on arkiviikonloppuina parasta, mitä tiedän. En siis ole millään lailla luokiteltavissa aamuihmiseksi, mutta täytyy myöntää, että on niissä aamun aikaisissa tunneissa oma taikansa. Auringonvalon sarastus puiden siimeksestä, iloisesti lirkuttelevat linnut puiden oksilla, kepeästi lentelevät värikkäät perhoset kauniiden kukkasten ympärillä ja vasta lämpiämässä oleva päivä. Kiireettömästi ulkoterassilla nautittu aamupala tuoreen ja kirpeän appelsiinimehun kera. Olen nauttinut valtavasti näistä aamuista täällä, kun ollaan herätty aikaisin. On koko päivä aikaa tehdä vaikka mitä!

Koska heräsimme perjantaiaamunakin aikaisin, pääsimme aloittamaan matkamme kohti Monteverdeä aikaisin. Tällä kertaa matka sujui – luojan kiitos, ilman suurempia ongelmia, eikä matkalla tullut yllätyksiä. Aurinko paistoi polttavan kuumasti pilvien lomasta, kun kiisimme vuoristotietä kohti määränpäätämme. Alapuolella siinsi kaunis ja sininen Arenalin järvi ja tienvarsilla loisti toinen toistaan värikkäämpiä kukkia. Puolessa välissä matkaa tie kapeni, jyrkkeni ja muuttui soratieksi. Niin, suurin osa Costa Rican teistä tuntuu olevan suhteellisen huonossa kunnossa. Vähän niin kuin mökkitiet Suomessa. Ohitimme pieniä puusta ja pellistä tehtyjä koteja, värikkäästi maalattuja kouluja ja vihreitä laitumia. Tietyötä tekemässä olevat työntekijät usein moikkasivat hymyillen meidän ajaessa ohi. Seuraavaksi alkoi sataa rankasti. Soratie muuttui ruskeaksi velliksi, jossa virtasi useita pieniä puroja. Pyyhkimet vilistivät hurjaa tahtia edestakaisin, mutta välillä ei nähnyt muuta kuin harmaan seinän silmien edessä. Onneksi sadetta kesti vain hetken. Lyhyt mutta raju kuuro. Tie vei meitä vain yhä ylemmäs ja välillä se jakautui kahteen suuntaan niin epäselvästi, ettei tiennyt kumpaan suuntaan jatkaa. Minulla oli välillä kaksi puhelinta kädessä, joissa oli kaksi eri karttapalvelua käynnissä samalla määränpäällä. Toinen saattoi ohjata kääntymään oikealle, samalla kun toinen neuvoi kääntymään vasemmalle. Loppu hyvin kaikki hyvin, pääsimme määränpäähämme seuraten karttapalvelujen lisäksi silloin tällöin näkyviä tienviittoja.

Hiekkatietä Costa Rican tyyliin.

Monteverde on pieni vuoristokylä, joka sijaitsee 1400 metrin korkeudessa. Jos pitäisi kuvata paikkaa kolmella adjektiivilla ne olisivat: sumuinen, kostea ja tuulinen. Myös lämpötila tippuu korkeuden myötä noin 20 asteeseen, ja jopa allekin. Monteverde on yksi suosituimmista vierailukohteista Costa Ricassa vehreiden sadesumumetsiensä takia. Aktiviteetteja turisteille on jos jonkinmoista patikoinnista ratsastusretkiin ja lepakkoluolista vaijeriliukuretkiin. Jokaiselle jotakin.

Hostellimme Vista El Golfo.

Meillä oli suunnitelmissa viettää vain yksi kokonainen päivä Monteverden maisemissa ja se päivä olikin mukavan hektinen. Teimme kaksi retkeä, yhden aikaisin aamulla ja yhden myöhään illalla. Aloitimme aamumme seitsemän aikaan herkuttelemalla tuoreilla hedelmillä ja kuohkeilla pannukakuilla hostellimme ravintolassa. Sen jälkeen taksi nouti meidät hotellilta ja vei meidät sadesumumetsään. Tällä kertaa emme kuitenkaan menneet patikoimaan, vaan testaamaan vaijeriliukurataa.

Vaijeriliukuradalla liu´ut turvallisesti valjaiden varassa pisteestä A pisteeseen B. Pisteessä A työntekijä kiinnittää sinut vaijeriin ja antaa lähtömerkin. Sen jälkeen nautit luisusta ja pisteessä B työntekijä näyttää sinulle, milloin aloitat jarruttamisen ja auttaa sinut seuraavalle vaijerille. Puisto koostui kahdeksasta eripituisesta vaijeriliu´usta, joista kaksi oli mallia ”superman”. Selkokielellä: lasketaan mahallaan. Pisin liuku tarjosi maisemia 200 metrin korkeudesta 1590 metrin verran. Loppuhuipennuksena ”megatarzan swing”, eli keinu 40 metrin korkeudesta.

Kaikki varusteet haisevaa kypärää myöten päässä.

Ensimmäisenä meille puettiin vermeet ylle: valjaat, tukevat hanskat ja hieltä ja hajusteelta haiseva kypärä. Tämän jälkeen opas luetteli pakolliset turvallisuusohjeet ja kuinka radalla edetään. Ohjeita kuunnellessa minua alkoi jo hieman jännittää. Onnistuisikohan jarruttaminen minulta? Entäs jos vaijeri katkeaakin…? Ohjeiden jälkeen päästiinkin itse asiaan ja jalat täristen kiipesin portaita kohti ensimmäistä liukua. Ensimmäiset neljä liukua osoittautuivat ihan lasten leikiksi, sillä ne ei mennyt kovaa eikä korkealla. Jarruttaminen onnistui hyvin ja vaijerikaan ei katkennut. Liukuminen oli superhauskaa ja samalla pääsi ihailemaan sadesumumetsä ylhäältä käsin.

Viides liuku olikin jo vähän korkeammalla ja meni kovempaa. Alhaalla näkyi pienen pieniä puita ja pari ruskeaa hevosta. Tällä vaijerilla vauhti kasvoi jo niin kovaksi, ettei tarvinnut itse huolehtia jarrutuksesta, vaan vastaanottava työntekijä teki sen saapumispisteessä. Laituri lähestyi hurjaa vauhtia. Oli pakko Törmäisinköhän? Silmät sulkeutuivat vaistomaisesti. Jarrut kuitenkin pelasivat. Kaksi viimeistä liukua oli mallia ”superman” eli valjaat laitettiin kahdesta kohdasta kiinni niin, että matka jatkui mahallaan. Nämä liu´ut olivat ne korkeimmat ja pisimmät. Tuntui kuin olisi lentänyt metsän yläpuolella ja kerrankin sai ihailla maisemia lintuperspektiivistä! Minulla kuitenkin vauhti hidastui liian aikaisin, sillä elopainoa ei ollut tarpeeksi. Jäin todella kauas saapumispisteestä vaijerille killumaan. Työntekijän täytyi tulla hakemaan minut ja hilata käsivoimin päätepisteeseen. Vitsailin hyvästä treenistä, mutta jostain syystä häntä ei naurattanut siinä vaiheessa.

Näkymiä pisimmältä reitiltä.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä meitä odotti ”mega tarzan swing”. Metsän keskeltä lähti pitkä riippusilta kohti tyhjyyttä. Sillan päässä odotti portti, jonka takana oli köysi.. Pitkä jono jännittyneitä turisteja odotti metsässä, kun jokainen vuorollaan käveli pitkältä tuntuvan riippusillan päähän yksin. Sen jälkeen olikin edessä hyppy tyhjyyteen köyden varassa.

Odottaminen jonon päässä oli pahinta. Jonon ensimmäisenä oleva käveli sillalle ja usein kuului hirvittävä kiljahdus. Viidentoista minuutin odottamisen jälkeen oli minun vuoroni. Astuin sillalle. Nyt olisi pakko mennä loppuun asti, sillä takaisin käveleminen olisi liian noloa. Silta heilui epämukavasti allani. Kävellessä kohti porttia jännitti aika kovasti. Ohjeet olivat lyhyet ja yksinkertaiset: pidä köydestä kaksin käsin kiinni, istu ja anna mennä! Otin köydestä kiinni. Työntekijä kiinnitti minut liaaniin ja katsoin alas. Ei olisi pitänyt. Portti auki ja sitten oli vain pakko mennä. Muutama sekunti vapaapudotusta ja valtava keinu edestakaisin. Kylläpä otti mahanpohjasta. Jännitys purkautui vasta alhaalla, kädet ja jalat tärisi hurjasti, enkä oikein tiennyt, oliko kokemus ihan mahtava vai ihan kauhea. Olin kuitenkin tyytyväinen, että tein sen!

Kohti porttia ja "mega tarzan swingiä".

Jännittävän aamupäivän jälkeen oli hyvä latailla päiväunilla ja herkullisella suklaajäätelöllä iltaa kohti. Illalla pimeyden laskeuduttua meillä oli vuorossa yöviidakkokävely. Oppaan ja kirkkaiden taskulamppujen kera lähdimme märkää metsää kohden. Erilaiset sirkat sirittivät ympärillämme, sammakot kurnuttivat ja jossain kauempana virtasi vesi. Puiden lehdiltä tippui vesipisaroita maahan ja välillä olkapäälle tai niskaan. Joka kerta säpsähdin ja tarkistin, ettei se ollut vain mikään ötökkä.

Pikkusammakko.

Oppaamme oli aivan mahtava! Hän etsi taitavasti niin sammakot kuin pienet öttiäisetkin puskien seasta ja selitti sujuvalla englannilla faktoja ympäröivästä metsästä ja sen eläimistöstä. Kahden tunnin aikana näimme laiskiaisen (vihdoinkin!) kierteishäntäkarhun (kinkaju), ällöttävän karvaisen tarantulan, kolme vihreää kyykäärmettä, skorpioneja ja erilaisia sammakoita ja ötököitä. Metsässä oli pimeällä aivan erilainen tunnelma verrattuna päivään. Metsän eläimet tuntuivat heräävän eri lailla elämään ja äänteleviä eläimiä ja ötököitä tuntui olevan paljon enemmän liikkeellä. Kahden tunnin verran kiertelimme ihmettelemässä viidakon yöllisiä ihmeitä ja sen jälkeen pääsimme turvallisesti takaisin hotelliimme. Ilman  käärmeenpuremia tai ötökän pistoja. Turhaanpa pelkäsin niitäkin etukäteen!

Green viper. 

Viikonloppu sumuisissa maisemissa hujahti ohitse hurjan nopeasti, seuraavaksi on aika vaihtaa täysin erilaiseen maisemaan. Ajelemme pois vuoristosta, alas rannikolle Manuel Antonion kansallispuiston aluetta kohti.

Kuulumisiin siis seuraavaksi sieltä J

Costa Rica: La Fortuna

Tämä viikko on ollut  raskas. Ja ärsyttävä. Ja ensimmäistä kertaa koti-ikävä on ollut kova. Matkustusputki Chilestä Costa Ricaan oli todella pitkä ja uuvuttava. Tuntui, ettei lentokentällä odottelu ja koneessa istuminen loppuisi ikinä! Kaiken kaikkiaan matkustustunteja kertyi jotakuinkin 40 ja yöunet jäivät olemattomiksi, samoin kuin syöminen. Costa Rican kentälle päästessä olimme sekä helpottuneita että väsyneitä. Olimme etukäteen vuokranneet  ja myös maksaneet kahdeksi viikoksi auton Costa Ricaan, jotta viimeisten viikkojen matkustaminen olisi mahdollisimman vaivatonta ja nopeaa. Olimmekin todella helpottuneita, kun autovuokraamomme tiski löytyi kentältä helposti ja he olivat järjestäneet kaiken valmiiksi. Pääsisimme nopeasti ajelemaan kohti hotelliamme, joka olisi kahden tunnin ajomatkan päässä lentokentästä. Ensimmäinen kohteemme olisi siis La Fortunan kylä Arenal- tulivuoren kupeessa.

Autovarauksemme löytyi tiedostosta, enää tarvitsisi antaa virkailijalle passi, ajokortti ja luottokortti. Mikä voisi mennä pieleen? Niinpä niin. Virkailija sanoi, ettei luottokorttimme kelpaa, koska se on mallia credit/debit. Hän kysyi ystävällisesti, olisiko meillä pelkkää luottokorttia. Pelkkää luottokorttia? Siis mitähäh? Kortissahan oli molemmat, sekä LUOTTO että PANKKI. Se ei kuulemma kelpaisi. Emme saisi näillä ehdoilla vuokrattua autoa. Olimme ottaneet autoon kaikki muut vakuutukset, paitsi omavastuunpoiston. Koska meillä ei ollut luottokorttia (autovuokrafirman mielestä) olisi meidän pakko ostaa omavastuunpoisto autovuokrafirmalta. Se tekisi 500 euroa lisää. Sen lisäksi PANKKIkortiltamme pidätettäisiin tuhat euroa, joka palautettaisiin ehkä joskus joulukuun lopussa. Yritimme selittää, että meillä oli jo omavastuunpoisto vakuutuksena ja myöskin toimiva luottokortti. Ei auttanut.

Niinpä meidän piti vetäytyä miettimään, mitä tekisimme. Vaihtoehto yksi oli, että maksaisimme 500 euroa lisää ja lähtisimme ajamaan. Vaihtoehto kaksi oli, että peruisimme autovuokran, mutta emme saisi mitään hyvitystä takaisin. Olimme siis tosissaan jo maksaneet autovuokran, 500, euroa etukäteen. Toisin sanoen vaihtoehtoja oli vain yksi: maksaa lisävaatimukset. Itkuhan siinä tuli. Olin niin väsynyt matkustuksesta ja tuntui, että vuokrafirma huijasi meitä todella törkeästi.

Sen lisäksi, että jouduimme maksamaan ekstraa autosta, vuokrafirman työntekijä yritti laskuttaa meiltä uudestaan asioita, joita olimme jo etukäteen maksanut. Taistelimme tiskillä hyvän tovin ennen kuin virkailija tajusi virheensä. Kyllähän hän virhettään pahoitteli, mutta eihän pahoitteluilla enää tuossa vaiheessa mitään merkitystä ole. Saimme lisänä ilmaiseksi toisen kuskin (eli minäkin pääsen ajamaan) sekä autoluokan korotuksen ja nelivedon. Siitä huolimatta vuokrauksesta jäi todella paha mieli ja huonot kokemukset.  Pahaa mieltä lisäsi vielä se, että kun menimme verkkopankkiin katsomaan, miltä tililtä rahat olivat menneet, niin LUOTOLTAHAN ne meni kaikki!

Eli jos olet vuokraamassa autoa, minun vinkkini on, että älä käytä Alamon palveluja. 

Useita satasia kevyempänä paukautimme auton ovet kiinni, kirjoitimme hotellimme nimen karttapalveluun ja suuntasimme tielle. Tiet olivat ihan ok kuntoisia, kuskit vähän hulluja ohituksineen. Ehdimme ajaa reilun tunnin ja olimme päässeet kivalle vuoristoalueelle, kun yhtäkkiä reittimme tukki siisti rivi punaisia törppöjä. Mietimme, voisimmeko vain kiertää törpöt, mutta jostain syystä emme tehneet niin. Läheisellä bussipysäkillä ollut nainen ei puhunut englantia, mutta elekielestä päättelimme, ettei tietä voinut jatkaa eteenpäin. Hän myös osoitteli kohti pysähtynyttä autoa, jonka kuski kuulemma puhuisi englantia. Niin kyseinen kuski puhuikin ja sanoi, että tiellä oli silta romahtanut, eikä sitä kautta pääsisi tänään La Fortunaan. Olisi ajettava kiertotietä perille.

Ensisijaisen tärkeää olisi ehtiä hotellille ennen pimeän tuloa, sillä Costa Ricassa pimeällä ajamista ei suositella, koska se on vaarallista. Pimeällä liikkuvia ihmisiä on hankala nähdä. Toisekseen tiet voivat paikoitellen olla huonossa kunnossa. Tämän lisäksi ryöstön uhka on myös olemassa. Voitte uskoa, että minä päätin ennen Costa Ricaan tuloa, ettemme ajaisi yhtään kilometriä pimeässä. Kello lähenteli neljää meidän kääntyessämme takaisin ja ajattelimme, että valoisaa aikaa olisi jäljellä parisen tuntia. Keli ei kuitenkaan ollut puolellamme, sillä oli sumuista ja satoi vettä. Olimme myös suhteellisen pienellä ja mutkaisella vuoristotiellä, mutta karttaohjelman mukaan saapuisimme perille ennen pimeää. Sitten eteemme tuli iso, punainen rekka. Sen edessä oli toinen rekka. Sen edessä oli monen monta pikkuautoa. Ah, liikenneruuhka. Jono mateli tiukoista mutkista johtuen superhitaasti eteenpäin, keskinopeutemme oli varmaan alle 20 km/h.  Karttaohjelman saapumisaika muuttui minuutti minuutilta myöhäisemmäksi. Jono ei helpottanut. Taas saapuisimme pari minuuttia myöhemmin. Sitten pimeys jo laskeutuikin ympärillemme.

Meillä piti olla edessämme suhteellisen kivuton, kahden tunnin mittainen ajomatka La Fortunaan. Loppujen lopuksi se muuttui raastavaksi viiden tunnin ajoksi siltarikon, ruuhkien ja sään vuoksi. Ruuhka ei helpottanut vasta kuin muutamia kymmeniä kilometrejä ennen määränpäätämme. Sitä ennen olimme ehtineet stressata läpi kahden isomman kaupungin. Mikko stressasi ruuhkassa ajoa, minä ryöstön kohteeksi joutumista. Kummallakin oli hirveä nälkä, sillä edellisestä ateriasta oli ehtinyt kulua jo yli 12 tuntia. Useamman mäkkärin drive  in – kaistat virnuilivat meille tienvarresta. Emme malttaneet ruuhkan takia niihin pysähtyä. 

Vihdoin pääsimme perille hotelliimme ja löysimme sinne vielä kertaheitolla. Ruokaa oli ennen nukkumaanmenoa etsittävä ja sen jälkeen nukuimmekin vaivatta kellon ympäri.

Cabinas La Catarata. Mökkimme ekat nejä yötä.

Meillä oli edessämme neljä yötä ja kolme päivää La Fortunan ympäristössä. La Fortuna on tunnettu Arenal – tulivuoresta, joka sijaitsee vain kuuden kilometrin päässä kaupungista. Arenal on edelleen aktiivinen tulivuori, joten mekin pystyimme näkemään sen puskevan höyryä ulos kraateristaan.

Arenal- tulivuori.

Siinä se nyt on. Superkalliiksi tullut auto.

Kolmen päivän aikana ehdimme tutustua monipuolisesti Arenalin alueeseen – tätä operaatiota helpotti taasen kerran vuokra-auto, jolla on helppo suhata paikasta toiseen. Ensimmäisenä päivänä vain ajelimme ympäriinsä ja katselimme paikkoja, missä mahdollisesti haluaisimme vierailla. Olimme matkustuksen jälkeen niin väsyneitä, ettemme olisi oikein muuta jaksaneet tehdäkään. Seuraavina päivinä jalkauduimmekin jo paremmin maastoon.

Lounastauolla. Lehmällekin olisi pizza vissiin maistunut.

Toisena päivänä ajoimme Rio Celesten vesiputouksille, jossa teimme muutaman tunnin kestävän trekin. Trekillä pääsi kävelemään sademetsässä, ihailemaan vesiputousta, näkemään kuuman lähteen sekä uskomattoman sinisen joen. Ajomatka La Fortunasta kesti parisen tuntia, joista viimeinen puoli tuntia oli isomurikkaista hiekkatietä. Tietä, jolle en viitsisi omalla autolla ikinä ajaa.

Matkalla Rio Celesteen.

Mikko ja sininen joki.

Kaksi jokea kohtaavat. Mineraalit antavat värin.

Rio Celeste.

 

Paluumatkalla löysimme Guatuson kaupungista lasipullocokikset.

Kolmantena päivänä teimme Arenalin kansallispuistossa parin tunnin kävelyretken. Polku meni suurimmaksi osaksi sademetsässä nousten kohti tulivuorta ja puolessa välissä matkaa oli upea näköalapaikka tulivuorelle. Metsässä kuuntelimme lintujen hassuja lauluäänia ja ihmettelimme lehdenpalasia kantavia muurahaisia. Kosteusprosentti metsässä oli korkea ja puista tippui vettä maahan, vaikkei koko aamun ollutkaan satanut. 

Vaelluksen alku.

Retken jälkeen ajoimme matkan varrella sijaitsevalle joelle uimaan. Koska olimme taas vulkaanisella alueella, joki ei ollut kylmä, vaan kuuma. Keskellä sademetsää virtasi kirkasvetinen kuuma joki, jossa oli kuin tehtyjä pyöreitä köllöttelyaltaita. Minä olisin jaksanut istuskella lämpimässä joessa vaikka koko päivän, mutta Mikolle piti antaa vähän armoa, joten kylvimme vajaan puolisen tuntia ja lähdimme sen jälkeen syömään.

Natural free hot springs.

Mikko naatiskelee... 

Costa Rican eläimistö on uskomattoman monipuolista – niin hyvässä kuin pahassakin. Valitettavasti puisessa mökissämme olen joutunut törmäämään niin lepakkoon kuin superisoon mustaan hämähäkkiin. Pahinta oli kuitenkin, kun toisena aamuna heräsin ja suuntasin katseeni kohti ikkunaan. Siellä oli valehtelematta minun kämmenen kokoinen jokin lentävä ötökkä, jolla oli ainakin viiden sentin leukapihdit. Kyllä hävisi unihiekat äkkiä silmistä! Vastaavasti taas jo ihan ovesta ulos astuessa näkee niin värikkäitä lintuja ja perhosia, ettei ole tosikaan. Odotan innolla tulevia päiviä, jotta näitä upeita eläimiä (ei niitä ötököitä niinkään) pääsee näkemään lisää. Haaveissa olisi nähdä laiskiainen jossain vaiheessa, vielä se ei ole tullut metsässä vastaan.

Nyt on pahin uupumus ja ärsytys onneksi väistynyt ja on helpompi keskittyä taas olennaiseen. Huomenna matkaseurueemme siirtyy La Fortunasta kohti Monteverdeä. Siellä tiedossa on ainakin pilvisademetsissä samoilua.